Nielulevät (Cryptophyta) on yksisoluisten, merten ja sisävesien levien ryhmä, joka nykyisin luokitellaan Chromalveolata-kuntaan kuuluvaksi kaareksi. Nielulevälajien määräksi on arvioitu 60-200. Niiden nimitys tulee solun etupäässä olevasta ontelosta, jota kutsutaan nieluksi.
Nielulevien kehityshistoria on ollut pitkään epäselvä. Solun hienorakenteen perusteella otaksutaan nielulevien kehityslinjan syntyneen, kun varhainen Chromalveolata-kuntaan kuulunut uintisiimallinen eliö otti soluunsa endosymbiontiksi punalevien kehityslinjaan kuuluneen yksisoluisen eliön. Punalevä oli puolestaan aiemmin evoluution kuluessa ottanut soluunsa endosymbionttisen syanobakteerin, minkä vuoksi se kykeni yhteyttämään. Sittemmin symbionttina ollut punalevä surkastui ja muuttui nielulevän kloroplasteiksi eli viherhiukkasiksi. Yhdessä nieluleväsolussa on yleensä vain yksi hyvin suuri viherhiukkanen. Nykyään muinaisesta punalevästä on enää havaittavissa viherhiukkasen ympärillä oleva ylimääräinen kalvopari ja tämän uloimman kalvoparin alla havaittavissa oleva surkastunut punalevän tumarakenne eli nukleomorfi. Nieluleväkloroplasteilla on tämän vuoksi ympärillään neljä kalvoa.
Vaikka useimmilla nielulevillä on viherhiukkasia, ne kykenevät myös syömään ravinnokseen bakteereja, joten ne ovat sekä autotrofeja että heterotrofeja. Solut ovat 10–50 mikrometrin kokoisia, muodoltaan litteitä ja soikeita, ja niiltä puuttuu jäykkä soluseinä. Solussa on kaksi uintisiimaa. Nielulevillä on erityisominaisuutena ulkopinnalla olevia spiraaliin muotoon kiertyneitä rihmoja eli ejektiosomeja, jotka toimivat jännitetyn jousen tavoin. Jos levää ärsytetään, ejektiosomit oikenevat ja levä sinkoaa toisaalle.
Nielulevät tuottavat yhteyttämistuotteenaan tärkkelystä ja samankaltaisia aineita. Ne ovat ravintoa muun muassa eläinplanktonille. Vaikka nieluleviä esiintyy niin makeissa kuin suolaisissakin vesissä, ovat ne tavallisimpia viileissä ja tummissa humuspitoisissa vesissä, joissa ne pystyvät yhteyttämään vähässäkin valossa viherhiukkasten sisältämän fykosyaniinin ja fykoerytriinin avulla. Kyseisiä pigmenttejä tavataan edelleenkin punalevillä ja syanobakteereilla. Chilomonas-suvun lajeilla ei ole viherhiukkasia, vaan ne käyttävät esimerkiksi bakteereja ravintonaan; tarvittaessa ne voivat tulla toimeen pelkillä mineraaleilla.
Nielulevät (Cryptophyta) on yksisoluisten, merten ja sisävesien levien ryhmä, joka nykyisin luokitellaan Chromalveolata-kuntaan kuuluvaksi kaareksi. Nielulevälajien määräksi on arvioitu 60-200. Niiden nimitys tulee solun etupäässä olevasta ontelosta, jota kutsutaan nieluksi.
Nielulevien kehityshistoria on ollut pitkään epäselvä. Solun hienorakenteen perusteella otaksutaan nielulevien kehityslinjan syntyneen, kun varhainen Chromalveolata-kuntaan kuulunut uintisiimallinen eliö otti soluunsa endosymbiontiksi punalevien kehityslinjaan kuuluneen yksisoluisen eliön. Punalevä oli puolestaan aiemmin evoluution kuluessa ottanut soluunsa endosymbionttisen syanobakteerin, minkä vuoksi se kykeni yhteyttämään. Sittemmin symbionttina ollut punalevä surkastui ja muuttui nielulevän kloroplasteiksi eli viherhiukkasiksi. Yhdessä nieluleväsolussa on yleensä vain yksi hyvin suuri viherhiukkanen. Nykyään muinaisesta punalevästä on enää havaittavissa viherhiukkasen ympärillä oleva ylimääräinen kalvopari ja tämän uloimman kalvoparin alla havaittavissa oleva surkastunut punalevän tumarakenne eli nukleomorfi. Nieluleväkloroplasteilla on tämän vuoksi ympärillään neljä kalvoa.
Vaikka useimmilla nielulevillä on viherhiukkasia, ne kykenevät myös syömään ravinnokseen bakteereja, joten ne ovat sekä autotrofeja että heterotrofeja. Solut ovat 10–50 mikrometrin kokoisia, muodoltaan litteitä ja soikeita, ja niiltä puuttuu jäykkä soluseinä. Solussa on kaksi uintisiimaa. Nielulevillä on erityisominaisuutena ulkopinnalla olevia spiraaliin muotoon kiertyneitä rihmoja eli ejektiosomeja, jotka toimivat jännitetyn jousen tavoin. Jos levää ärsytetään, ejektiosomit oikenevat ja levä sinkoaa toisaalle.
Nielulevät tuottavat yhteyttämistuotteenaan tärkkelystä ja samankaltaisia aineita. Ne ovat ravintoa muun muassa eläinplanktonille. Vaikka nieluleviä esiintyy niin makeissa kuin suolaisissakin vesissä, ovat ne tavallisimpia viileissä ja tummissa humuspitoisissa vesissä, joissa ne pystyvät yhteyttämään vähässäkin valossa viherhiukkasten sisältämän fykosyaniinin ja fykoerytriinin avulla. Kyseisiä pigmenttejä tavataan edelleenkin punalevillä ja syanobakteereilla. Chilomonas-suvun lajeilla ei ole viherhiukkasia, vaan ne käyttävät esimerkiksi bakteereja ravintonaan; tarvittaessa ne voivat tulla toimeen pelkillä mineraaleilla.
