Valkohäntägnuu (Connochaetes gnou) on eteläisessä Afrikassa elävä sorkkaeläin. Buurit ehtivät metsästää sen melkein sukupuuttoon, mutta laji on sittemmin runsastunut suojelun ansiosta. Suvun nimi tulee kreikan sanoista Konnos ("parta") ja khaite ("soljuvat hiukset/karvat"). Lajinimi Gnou on khoi-kansan nimitys tälle lajille.[2]
Valkohäntägnuu muistuttaa paljon juovagnuuta mutta on sitä pienempi ja kevyempi. Lisäksi selkä on suorempi.[3] Ruumiinpituus on 170–220 senttiä ja säkäkorkeus 90–120 senttiä. Painoa on 110–180 kiloa ja hännän pituus on 80–100 senttiä. Valkohäntägnuun turkki on lyhyt ja kiiltävä kesäisin, mutta talvella se muuttuu takkuisemmaksi.[2] Koiraat ovat naaraita kookkaampia.[4] Turpaa, niskaa ja säkää pitkin kulkee pysty harjasmainen harja. Eläimellä on myös kurkkuparta ja rynnäshapsut etujalkojen välissä.[3] Naamassa on tupsuina mustia ja pitkiä harjamaisia karvoja.[2] Häntä on pitkäkarvainen, väritykseltään puhtaanvalkoinen lukuun ottamatta tummaa tyveä.[3] Silmät ovat pienet ja nappimaiset. Sekä koirailla että naarailla on 45–78 senttiä pitkät sarvet.[2] Sarvet ovat tyvestä leveät ja miltei kiinni toisistaan. Ne kaartuvat ensin alas ja eteenpäin ja kiertyvät sitten melko jyrkästi ylöspäin. Niiden litteä ja paksu tyvi suojaa koiraita niiden otellessa keskenään.[4] Turkin pohjaväri on tummanruskea, lukuun ottamatta niska- ja hartiaharjasten kellertävänvaaleita juuria.[3]
Valkohäntägnuita tavattiin alun perin suurina laumoina Etelä-Afrikassa, Swazimaassa ja Lesothossa Limpopojoen eteläpuolella,[3][1] mutta valkoiset uudisasukkaat hävittivät ne lähes tyystin, koska he pitivät niitä tuhoeläiminä ja käyttivät niiden häntiä kärpäslätkinä.[2] 1800-luvun lopulla valkohäntägnuita eli enää kahdella tilalla Free Staten provinssissa Etelä-Afrikassa. Tilallisten ja luonnonsuojelijoiden ansiosta laji on kuitenkin elpynyt, ja se on palannut osaan aiemmasta elinalueestaan. Sitä on istutettu myös alkuperäisen levinneisyysalueen ulkopuolelle Namibiaan. Valkohäntägnuista 20 prosenttia elää suojelualueilla ja 80 prosenttia yksityisillä tiloilla. Kannan kooksi arvioidaan yli 18 000 yksilöä, joista yli 7 000 Namibiassa, ja se kasvaa yhä. Laji ei ole enää uhanalainen, vaan suurin uhka on risteytyminen juovagnuun kanssa, kun lajit eristetään luonnonvastaisesti samaan aitaukseen. Hybridit ovat lisääntymiskykyisiä, joten lajit tulisi pitää erillään.[1] Valkohäntägnuita on myös eläintarhoissa, ja vilkkaina eläiminä ne usein ilahduttavat kävijöitä yltiöpäisillä tempuillaan.[3] Täysin luonnonvaraisia valkohäntägnuita ei enää ole.[2]
Lajin elinympäristöä ovat avoimet, lyhytruohoiset ruohotasangot ja karoo-pensastomaat. Alueelle ominaisia ovat matalat ja aaltoilevat kukkulat sekä vuoristoalueet 1350–2150 metrin korkeudessa meren pinnasta.[1] Alun perin valkohäntägnuut elivät ruohotasangoilla talvisin ja karoossa sadeaikaan.[4]
Valkohäntägnuut elivät aiemmin vaeltelevina laumoina, mutta niitä ei ole tutkittu luonnollisessa ympäristössä. Laumakoon määrää nykyään ihminen ja aidat estävät vaellukset. Naaraat ja poikaset elävät nykyään noin 11–50 yksilön ryhminä ja koiraat omissa ryhmissään. Naaraiden johtamissa ryhmissä on tiukka hierarkia, ja naaraiden on nähty kamppailevan vieraiden yksilöiden kanssa. Koiraiden ryhmissä sen sijaan ei tapahdu aggressioita.[2] Lauman elinalue on keskimäärin yhden neliökilometrin laajuinen, mutta koko vaihtelee kasvillisuuden ja tilan saatavuuden mukaan.[4] Suurin nykylauma käsittää reilut 300 eläintä. Valkohäntägnuu on juovagnuuta aggressiivisempi. Koska niiden sarvissa on ulkonema, ne eivät sui tai hiero otsiaan sukulaislajien tavoin, mutta toisinaan ne hierovat poskiaan lajitoverin kaulaan. Koiraiden arvoasteikko määräytyy muiden onttosarvisten tavoin päitä yhteen puskemalla ja vastustajaa työntämällä. Naarailla se määräytyy enimmäkseen pään nyökyttelyllä ja ravistelulla. Hännällä piiskaaminen ja huiskuttelu voi tarkoittaa mitä vain alistumisesta valta-asemaan. Se saattaa olla myös äänimerkki, sillä se voi kuulua puolen kilometrin päähän.[4] Laji on melko äänekäs. Eläimet tuhahtelevat ja pitävät sointuvaa hik-ääntä. Koiraat perustavat 4-vuotiaina lisääntymistä varten reviirin, jonka läpi naaraslauma kulkee. Se merkitään lantakasalla, johon reviirin omistaja virtsaa, kuopii ja kierii. Reviirikiistoissa koiraat pöyhistelevät ja taistelevat sarvineen rituaalisesti. Sitä seuraa toitottava ja kaksiosainen "ge-nu"-ääni. Lajin vihollisia ovat leijonat, täplähyeenat, savannikoirat, krokotiilit, gepardit ja leopardit.[2] Valkohäntägnuun pääravintoa ovat ruohot ja satunnaisesti myös karoon pensaat ja yrtit.[5] Niiden ei tarvitse juoda joka päivä.[4]
Valkohäntägnuiden kiima ajoittuu helmi-huhtikuuhun, jolloin sateet ovat päättyneet. Reviirin perustanut valkohäntägnuukoiras on aina valmis paritteluun. Rykimäaikaan se ei syö tai lepää niin kauan kuin naaraita on tarjolla sen reviirillä. Se houkuttelee naaraita kutsuhuudoin ja saattaa jopa vaahdottaa suutaan. Kuun kierron uskotaan myös vaikuttavan paritteluhaluihin. Koiras paimentaa naarasta kaula ojennettuna ja kuono suorana. Vastaanottavainen naaras saattaa kohottaa häntäänsä ja huiskia sillä koiraan naamaa. Gnu-pari parittelee kymmeniä kertoja, jopa useamman kerran minuutissa. Naaraan kantoaika kestää 8-8,5 kuukautta ja se synnyttää yleensä yhden, harvoin kaksi poikasta. Vasoja syntyy eniten marras-joulukuussa, mutta sateiden ajankohta vaikuttaa poikimisaikaan. Vasoista syntyy kuitenkin 80-90 % kolmen viikon aikana. Vasa pystyy seisomaan 9 minuutin ikäisenä ja se aloittaa ruohon syönnin alle kuukauden ikäisenä, mutta saa emoltaan maitoa noin 4 kuukautta. Vasat pysyvät emonsa luona, kunnes uusi poikanen syntyy. Urokset tulevat sukukypsiksi 3-vuotiaina, naaraat 1,5–2,5 vuoden ikäisinä. Valkohäntägnuut voivat elää 20 vuotta.[4]
Valkohäntägnuu (Connochaetes gnou) on eteläisessä Afrikassa elävä sorkkaeläin. Buurit ehtivät metsästää sen melkein sukupuuttoon, mutta laji on sittemmin runsastunut suojelun ansiosta. Suvun nimi tulee kreikan sanoista Konnos ("parta") ja khaite ("soljuvat hiukset/karvat"). Lajinimi Gnou on khoi-kansan nimitys tälle lajille.
.png)
