Pussikkaat, aikaisemmalta nimeltään pussikehrääjät, (Psychidae) on maailmanlaajuisesti 1000–3000 lajia käsittävä perhosheimo. Euroopasta lajeja tunnetaan 130 ja Pohjoismaista 26. Heimon lajit ovat pienikokoisia, yleensä yöaktiivisia ja niiden keskeisenä tuntomerkkinä on toukan suojakseen rakentama pussi, josta se ei joissakin tapauksissa poistu edes aikuistuttuaan. Monien lajien tunnistaminen on vaikeaa ja ryhmän sisäinen taksonomia tunnetaan huonosti. Sukupuolidimorfismi on pussikkailla varsin yleistä.
Aikuiset pussikaskoiraat ovat leveäsiipisiä, pieniä perhosia. Siivet ovat usein lähes yksivärisen harmaanruskeat, mutta joillakin lajeilla kirjavat. Harvan siipisuomutuksen takia siivet ovat läpikuultavat. Useiden lajien koirailla on kaksoiskampamaiset tuntosarvet, joiden avulla ne haistavat ilmasta naaraan erittämät feromonit. Siipiväli vaihtelee lajista riippuen 8–56 mm.
Yli puolella pussikaslajeista naaraat ovat täysin siivettömiä, ja niiden muukin elimistö on huomattavan surkastunut. Naaraan takaruumiin kärjessä on karvatupsu, joka on usein tärkeä lajinmäärityksessä ja takaruumiin kärki päättyy yleensä kartiomaiseen munanasettimeen. Suomalaisista lajeista vain kirjopussikkaan (Diplodoma laichartingellum) naarailla on siivet. Äärimmäisyytenä alaheimojen Oiketicinae ja Epichnopteryginae lajien naaraat ovat neoteenisia: aikuinen naaras on raajaton, ulkoasultaan toukkamainen eikä se poistu lainkaan kotelosta. Näiden lajien parittelussa koiras työntää erittäin venyvän takaruumiinsa naaraan toukkapussiin ja naaras munii pussin sisälle.[1]
Joidenkin lajien naarailla on kuitenkin tynkämäiset tai jopa täysin kehittyneet siivet. Kyky neitseelliseen lisääntymiseen on kehittynyt heimossa itsenäisesti useita kertoja. Osalla lajeista ei esiinny koiraita lainkaan[2], mutta osa lajeista lisääntyy neitseellisesti vain osassa esiintymisaluettaan. Esimerkiksi Suomessa ja muissa pohjoismaissa särmäpussikas (Dahlica triquetrella) lisääntyy neitseellisesti, mutta Keski-Euroopassa lisääntyminen on suvullista.[1]
Aikuiset pussikkaat ovat lyhytikäisiä eivätkä ne nauti ravintoa. Suvullisesti lisääntyvillä lajeilla naaraat ovat koiraita pitkäikäisempiä eläen tavallisesti muutaman viikon, kun koiraiden elinaika jää pariin päivään. Koska aikuiset perhoset ovat yleensä yöaktiivisia, pussikkaita tapaa yleisimmin toukkina.
Pussikkaiden toukat liikkuvat vapaasti etsimässä ravintoa. Heti munasta kuoriuduttuaan ne rakentavat erittämästään silkistä suojapussin, jonka ne naamioivat maa-aineksella, hyönteisten jäänteillä tai kasvinosilla. Pussin koko ja ulkonäkö vaihtelevat, mutta ovat tiukasti lajityypillisiä ja monet lajit on helpompaa tunnistaa toukan pussista kuin aikuisen perhosen ulkoasusta. Sukujen Canephora ja Pachytelia lajeilla koiras- ja naarastoukkien pussit ovat erinäköisiä. Toukka kuljettaa pussia mukanaan koteloitumiseensa saakka ja tekee myös kotelon pussin sisään. Pussikkaiden toukat kelpuuttavat ravinnokseen laajan kirjon kasveja, sammalia, puissa kasvavia leviä ja jäkäliä. Muutamien lajien toukat ovat muita hyönteisiä saalistavia petoja.[1]
Suomesta tunnetaan toistaiseksi 21 pussikaslajia[3]
Pussikkaat, aikaisemmalta nimeltään pussikehrääjät, (Psychidae) on maailmanlaajuisesti 1000–3000 lajia käsittävä perhosheimo. Euroopasta lajeja tunnetaan 130 ja Pohjoismaista 26. Heimon lajit ovat pienikokoisia, yleensä yöaktiivisia ja niiden keskeisenä tuntomerkkinä on toukan suojakseen rakentama pussi, josta se ei joissakin tapauksissa poistu edes aikuistuttuaan. Monien lajien tunnistaminen on vaikeaa ja ryhmän sisäinen taksonomia tunnetaan huonosti. Sukupuolidimorfismi on pussikkailla varsin yleistä.
