Geotrupidae on kovakuoriaisiin (Coleoptera) turilasmaisten (Scarabaeoidea) yläheimoon kuuluva heimo.
Useimmat ryhmän kuoriaiset kaivavat koloja, joihin naaraat munivat munansa. Tyypillisesti useat ryhmän lajit varustavat pesänsä lehtiaineksella, joka on usein homeista. Toisinaan ryhmän lajit ovat myös lantakuoriaisten tapaan koprofagisia. Kuoriaiset munivat munansa ravintoaineksen sekaan tai päälle ja hautaavat ne. Munista kuoriutuvat ja kehittyvät toukat saavat sitten ravintonsa niitä ympäröivästä ravintovarannosta. Joidenkin lajien pesäkolot voivat olla jopa yli 2 metriä syviä. Muutamat ryhmän lajit kommunikoivat äänillä, joita ne tuottavat ruumiinosia hankaamalla.[1]
Alun perin koko kuoriaisryhmä oli luokiteltu Geotrupinae-alaheimoksi, joka kuului lehtisarvisten (Scarabaeidae) heimoon. Myöhemmin ryhmä ylennettiin kuitenkin omaksi heimokseen, Geotrupidae. Heimoon kuuluu yli 600 kovakuoriaislajia, jotka on luokiteltu noin 25 sukuun kolmessa eri alaheimossa. Nämä kolme ryhmään kuuluvaa alaheimoa ovat:[1]
Perinteisesti tähän kuoriaisten ryhmään kuului myös alaheimo Bolboceratinae, jolloin perusteena oli niiden tuntosarvien jaokkeiden lukumäärä. Myöhempien erilaisiin piirteisiin keskittyneiden tutkimusten perusteella ryhmä ylennettiin kuitenkin omaksi heimokseen, Bolboceratidae.[1]
Kovakuoriaisryhmän tieteellinen nimi Geotrupidae koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa, geos, viittaa sanaan "maa". Jälkimmäinen osa, trypetes, viittaa kairaamiseen tai poraamiseen. Englannin kielessä tätä ryhmää kutsutaan nimillä dor beetles, "sittiäiset" tai earth-boring dung beetles, "maata kairaavat lantakuoriaiset".[1]
Geotrupidae on kovakuoriaisiin (Coleoptera) turilasmaisten (Scarabaeoidea) yläheimoon kuuluva heimo.
Useimmat ryhmän kuoriaiset kaivavat koloja, joihin naaraat munivat munansa. Tyypillisesti useat ryhmän lajit varustavat pesänsä lehtiaineksella, joka on usein homeista. Toisinaan ryhmän lajit ovat myös lantakuoriaisten tapaan koprofagisia. Kuoriaiset munivat munansa ravintoaineksen sekaan tai päälle ja hautaavat ne. Munista kuoriutuvat ja kehittyvät toukat saavat sitten ravintonsa niitä ympäröivästä ravintovarannosta. Joidenkin lajien pesäkolot voivat olla jopa yli 2 metriä syviä. Muutamat ryhmän lajit kommunikoivat äänillä, joita ne tuottavat ruumiinosia hankaamalla.
