Maniokki eli kassava eli tapioka (Manihot esculenta) on tyräkkikasveihin kuuluva puolipensas. Se kasvaa 5 metriä korkeaksi ja kukkii syyskuusta marraskuuhun. Maniokki on kotoisin Etelä-Amerikasta.
Tätä vanhaa hyötykasvia on viljelty ainakin 5 000 vuotta. Portugalilaiset toivat maniokin Länsi-Afrikkaan 1500-luvulla, minkä jälkeen se levisi nopeasti päiväntasaajan eteläpuolella. Sri Lankaan kasvi tuotiin 1786 ja Jaavalle 1835.
Maniokki tekee 30–60 cm pitkiä mukuloita. Niissä on runsaasti tärkkelystä mutta vain vähän proteiinia. Mukulat eivät ole sellaisinaan syömäkelpoisia, vaan osa lajikkeista on ennen ravinnoksi käyttöä keitettävä, osa vaatii teollisen käsittelyn. Elintarviketeollisuuden sivutuotteena syntyneestä kasvijätteestä voidaan valmistaa myös asetonia ja etanolia.
Koska maniokin viljely ei vaadi pistokkaita lukuun ottamatta ulkopuolisia panoksia, maniokkilajikkeiden jalostus ja uusien lajikkeiden levittäminen läntiseen ja eteläiseen Afrikkaan on osoittautunut maanosan maanviljelyn yhdeksi nykyajan menestystarinaksi. Kun kasvanut maniokin tuotanto on ylittänyt paikallisen tarpeen, sen toimittaminen muualle on synnyttänyt uusia työpaikkoja jalostus- ja kuljetusyrityksissä.[1]
Suuri osa maailman väestöstä, erityisesti tropiikissa, käyttää maniokkia pääasiallisena ravintonaan. Mukuloista voidaan valmistaa jauhoja ja ryynejä, joita kutsutaan tapiokaksi. Keitettyä maniokkia käytetään perunan tapaan, ja tapiokalla voi korvata esimerkiksi vehnäjauhoja.
Maniokkia voi myös hapattaa, jolloin siitä häviävät sen sisältämät haitalliset aineet. Maniokkia ei saa syödä raakana sen sinihapon vuoksi. Afrikassa ja Etelä-Amerikassa syödään maniokkia paljon, ja myrkytykset ovat ongelma.[2]
Maniokista voidaan valmistaa myös asetonia ja alkoholia.
Maniokki eli kassava eli tapioka (Manihot esculenta) on tyräkkikasveihin kuuluva puolipensas. Se kasvaa 5 metriä korkeaksi ja kukkii syyskuusta marraskuuhun. Maniokki on kotoisin Etelä-Amerikasta.
Tätä vanhaa hyötykasvia on viljelty ainakin 5 000 vuotta. Portugalilaiset toivat maniokin Länsi-Afrikkaan 1500-luvulla, minkä jälkeen se levisi nopeasti päiväntasaajan eteläpuolella. Sri Lankaan kasvi tuotiin 1786 ja Jaavalle 1835.
Maniokki tekee 30–60 cm pitkiä mukuloita. Niissä on runsaasti tärkkelystä mutta vain vähän proteiinia. Mukulat eivät ole sellaisinaan syömäkelpoisia, vaan osa lajikkeista on ennen ravinnoksi käyttöä keitettävä, osa vaatii teollisen käsittelyn. Elintarviketeollisuuden sivutuotteena syntyneestä kasvijätteestä voidaan valmistaa myös asetonia ja etanolia.
Koska maniokin viljely ei vaadi pistokkaita lukuun ottamatta ulkopuolisia panoksia, maniokkilajikkeiden jalostus ja uusien lajikkeiden levittäminen läntiseen ja eteläiseen Afrikkaan on osoittautunut maanosan maanviljelyn yhdeksi nykyajan menestystarinaksi. Kun kasvanut maniokin tuotanto on ylittänyt paikallisen tarpeen, sen toimittaminen muualle on synnyttänyt uusia työpaikkoja jalostus- ja kuljetusyrityksissä.
Maniokkipelto Mosambikin maaseudulla kuivan kauden jälkeen.