Tarhakäärmeet (Colubridae) ovat kyykäärmeiden ja myrkkytarhakäärmeiden ohella kehittyneimpiä käärmeitä. Niillä ei ole yläleuan etuosassa kahta kookasta myrkkyhammasta kuten kyillä ja myrkkytarhakäärmeillä, mutta monilla niistä on kuitenkin yläleuan takaosassa pienet, avouurteiset myrkkyhampaat. Tarhakäärmeitä tavataan kaikkialla maapallolla lukuun ottamatta korkeita vuoriseutuja ja kaikkein kylmimpiä alueita. Heimoon kuuluu yhteensä ehkä 1800 lajia, jotka on sijoitettu peräti 280 sukuun. Suomen kolmesta käärmelajista kaksi kuuluu tarhakäärmeisiin: rantakäärme ja kangaskäärme. Euroopan 30 käärmelajista 19 on tarhakäärmeitä.
Tarhakäärmeiden luokittelu on erittäin vaikeaa. Heimo Colubridae jaetaan alaheimoihin monella eri tavalla, ja useat tutkijat pitävät eräitä sen alaheimoina omina heimoinaan. Luokittelun perustana käytetään muun muassa myrkkyelinten kokoa ja rakennetta sekä hampaiden ja yläleuan luiden rakennetta. Myös kallon muissa luissa ja selkänikamien rakenteessa on eroja. Sisäelinten sijainti ja vasemman keuhkon surkastumisaste vaihtelevat. Silmien koko ja pupillin muoto voivat eri tarhakäärmeillä olla erilaiset. Tärkein tarhakäärmeitä yhdistävä tekijä edessä sijaitsevien myrkkyhampaiden puuttumisen ohella on pään suomutus. Pään suomujen koko ja muoto ovat lähes kaikilla tarhakäärmeillä identtiset. Kaivautujakäärmeidenkin poikkeavat päänsuomut ovat ilmeisesti sekundaarisesti surkastuneet tyypillisen tarhakäärmemäisistä suomuista.
Tarhakäärmeet jaettiin ennen kolmeksi alaheimoksi, ja jaottelu perustui yksinomaan myrkkyhampaisiin tai niiden puutteeseen. Ryhmät olivat myrkkyhampaattomat (aglyfiset), etumyrkkyhampaiset (proteroglyfiset) ja takamyrkkyhampaiset (opistoglyfiset) tarhakäärmeet. Nykyisen jaottelun mukaan etumyrkkyhampaiset kuuluvat omaan myrkkytarhakäärmeiden heimoonsa. Tarhakäärmeisiin kuuluvat takamyrkkyhampaiset jaetaan taas kahdeksi eri alaheimoksi: mangrove- eli valetarhakäärmeet ja vesivalekäärmeet. Jäljelle jäävistä myrkkyhampaattomista erotetaan nykyisin omaksi heimokseen vielä kotilokäärmeet. Loppujen myrkkyhampaattomien jakoja alaheimoiksi on lähes yhtä monia kuin on tarhakäärmeiden luokittelun asiantuntijoitakin. Tässä noudatettavassa luokittelussa erotetaan omiksi alaheimoikseen kyttyräkäärmeet, monihammaskäärmeet, siankärsäkäärmeet, rantakäärmeet, maa- ja puutarhakäärmeet, kääpiökäärmeet, sudenhammaskäärmeet ja munakäärmeet.
Tarhakäärmeet ovat pieniä tai keskikokoisia käärmeitä. Kookkaimmat lajit ovat noin kolmemetrisiä, useimmat kuitenkin vain 0,7–1,5 metriä pitkiä. Tarhakäärmeet ovat yleensä hoikkia ja pitkähäntäisiä. Äärimmilleen tämä ominaisuus on kehittynyt puissa elävillä muodoilla. Trooppisissa sademetsissä Kaakkois-Aasiassa elävät piiskakäärmeet ja eteläamerikkalaiset siimakäärmeet muistuttavat ulkonäöltään ja väritykseltään usein liaaneja, mikä auttaa niitä kätkeytymään sekä saaliseläimiltä että mahdollisilta saalistajilta. Eräät tarhakäärmeet ovat kuitenkin tanakkarakenteisia ja muistuttavat enemmän kyitä.
Tarhakäärmeiden väritys vaihtelee suuresti. Osa lajeista on yksivärisen ruskeita, mustia tai vihreitä, mutta valtaosa on juovikkaita, täplikkäitä tai muuten kirjavia. Samankin lajin yksilöt voivat olla erivärisiä, mikä johtuu iästä tai perintötekijöistä. Eräät lajit muistuttavat vaarallisia myrkkykäärmeitä väritykseltään. Jäljittely voi ulottua myös käyttäytymiseen: jotkin tarhakäärmeet levittävät niskansa kobrien tavoin, toiset taas uhkaavat kita ammollaan tai sähisevät samalla tavoin kuin kyykäärmeet.
Tarhakäärmeet puolustautuvat yleensä pakenemalla. Ahdistettuina monet lajit kuitenkin yrittävät hämätä vihollisensa. Tyypillinen käyttäytymismuoto on kuolleeksi tekeytyminen - näin menettelevät muun muassa rantakäärme ja pohjoisamerikkalainen siankärsäkäärme. Eräät kookkaat lajit taas purevat ahdistelijaa. Useimpien tarhakäärmeiden purema on täysin harmiton, mutta valetarhakäärmeistä afrikkalaiset boomslang ja varpukäärmeet voivat olla ihmiselle vaarallisia. Niidenkin purema kohdistuu tavallisesti vain sormeen tai varpaaseen, sillä myrkkyhampaat sijaitsevat yläleuan takaosassa ja käärmeet eivät saa suutaan niin ammolleen, että voisivat iskeä vaarallisempiin kohtiin. Lisäksi valetarhakäärmeiden myrkkyrauhasissa ei ole lihaksia, joiden supistuessa myrkky pusertuisi tehokkaasti hampaista. Myrkky valuu hitaasti avonaisia uurteita pitkin puremaan. Tämä on ihmisen kannalta varsin onnekasta, sillä teholtaan valetarhakäärmeiden myrkky on yleensä täysin samanvertoista vaarallisimpien kyy- tai myrkkytarhakäärmeiden myrkyn kanssa.
Tarhakäärmeet käyttävät ravinnokseen erilaisia pikkunisäkkäitä, sammakkoeläimiä, liskoja, lintuja ja muita käärmeitä. Kokonaan tai osittain vedessä elävät lajit syövät myös kaloja ja äyriäisiä. Erikoistuneimpien muotojen ravintona voivat olla yksinomaan linnunmunat[1] tai kotilot. Saaliinsa tarhakäärmeet löytävät hyvän haju- ja näköaistinsa avulla ja surmaavat sen yleensä puremalla. Monet lajit tappavat kuitenkin saaliinsa kuristamalla kuten jättiläiskäärmeet. Pienikokoiset ja maassa karikkeen seassa elävät tai kaivautuvat lajit syövät pääasiassa erilaisia hyönteisiä, toukkia ja matoja.
Useimmat tarhakäärmeet lisääntyvät munimalla, jotkut vedessä elävät lajit synnyttävät poikasia.[2]
Tarhakäärmeet (Colubridae) ovat kyykäärmeiden ja myrkkytarhakäärmeiden ohella kehittyneimpiä käärmeitä. Niillä ei ole yläleuan etuosassa kahta kookasta myrkkyhammasta kuten kyillä ja myrkkytarhakäärmeillä, mutta monilla niistä on kuitenkin yläleuan takaosassa pienet, avouurteiset myrkkyhampaat. Tarhakäärmeitä tavataan kaikkialla maapallolla lukuun ottamatta korkeita vuoriseutuja ja kaikkein kylmimpiä alueita. Heimoon kuuluu yhteensä ehkä 1800 lajia, jotka on sijoitettu peräti 280 sukuun. Suomen kolmesta käärmelajista kaksi kuuluu tarhakäärmeisiin: rantakäärme ja kangaskäärme. Euroopan 30 käärmelajista 19 on tarhakäärmeitä.
