Valkohäntäpeura (valkohäntäkauris, Odocoileus virginianus) on Amerikasta kotoisin oleva, peurojen alaheimoon kuuluva hirvieläinlaji. Se elää ihmisen siirtämänä vieraslajina ainakin Karibialla, Suomessa, Tšekissä ja Uudessa-Seelannissa. Laji tuotiin Suomeen 1930- ja 1940-luvuilla, ja nykyisin se on alueellisesti tärkeä riistaeläin. Luontaisella esiintymisalueellaan valkohäntäpeurasta tunnetaan kymmeniä alalajeja, jotka poikkeavat toisistaan ulkonäöltään ja kooltaan.
Luontaisella elinalueellaan Pohjois- ja Etelä-Amerikassa valkohäntäpeura jaetaan yhteensä 38 eri alalajiin.[3] Kolmea venezuelalaista alalajia on toisinaan pidetty erillisinä lajeina.[3] Valkohäntäpeuran lähin sukulaislaji on muulipeura eli mustahäntäpeura (Odocoileus hemionus), jonka kanssa se muodostaa Odocoileus-suvun.[3][5]
Lajista on aiemmin käytetty suomenkielistä nimeä laukonpeura ensimmäisten maahan tuotujen yksilöiden sijoituspaikkana olleen Laukon kartanon mukaan.[6] Nisäkäsnimistötoimikunta ehdotti vuonna 2008, että valkohäntäpeuran nimeksi vaihdettaisiin valkohäntäkauris, ja peura-nimen käyttö rajoitettaisiin peuran suvun (Rangifer) jäseniin.[7][8] Ehdotettu nimenmuutos ei ole saavuttanut suurta kannatusta, koska valkohäntäpeura on nimenä vakiintunut Suomeen, ja sitä käytetään myös lainsäädännössä.[9] On myös pelätty, että ehdotettu nimi aiheuttaisi sekaannusta metsäkauriiseen,[10][vanhentunut linkki] jonka kanta Suomessa on viime vuosina kasvanut voimakkaasti. Suomen Metsästäjäliitto on suositellut, että lajista käytettäisiin edelleen metsästyslain mukaista nimeä valkohäntäpeura.[10] Suomen kielen asiantuntijat, kuten suomen kielen lautakunta, ovat yleisellä tasolla suhtautuneet kielteisesti vakiintuneiden nimien muuttamiseen.[11] Toisaalta vuonna 2010 Pirkanmaan liiton maakuntahallitus muutti maakuntaeläimensä nimen teksteissä valkohäntäpeurasta valkohäntäkauriiksi nimistötoimikunnan ehdotuksen mukaisesti.[12]
Amerikassa valkohäntäpeurat ovat hieman eri värisiä alalajista ja elinympäristöstä riippuen.[1] Tummimmat peurat elävät kosteilla ja metsäisillä seuduilla, vaaleimmat kuivilla ja aukeilla alueilla ja punertavimmat trooppisissa ympäristöissä.[1] Suomessa elävä Pohjois-Amerikan itärannikon alalaji on väritykseltään kesällä punertavanruskea. Syksyllä sen punertavuus vähenee[5] ja talvisin kylkien ja selän normaalisti ruskea karvapeite saa harmahtavia sävyjä. Maha ja jalkojen sisäsivut ovat valkeat, samoin kuin noin 30 cm pitkän hännän alapuoli ja peräpeili, nenän ja silmien ympärykset sekä kurkku ja alaleuka.[1][13] Tummien kylkien ja vaalean vatsan väriero on selvärajainen.[13] Vasat ovat nuorena valkopilkullisia, mutta pilkut häviävät 3–4 kuukauden iässä.[1] Amerikassa valkohäntäpeura saatetaan sekoittaa hyvin samannäköiseen muulipeuraan. Muulipeuralla on kuitenkin suuremmat korvat ja eri värinen häntä, minkä lisäksi lajien urosten sarvet ovat muodoltaan erilaiset.[14] Lajit voidaan tunnistaa myös juoksutyyliensä perusteella: muulipeuran loikkiessa sen kaikki jalat kohoavat ja laskeutuvat yhtäaikaisesti, kun taas valkohäntäpeura ponnistaa hyppyyn takajaloillaan ja laskeutuu maahan etujaloillaan.[14]
Valkohäntäpeurauroksilla on monihaaraiset, kaarevapiikkiset ja sisään- ja eteenpäin kaartuvat sarvet.[15][5] Ne säilyvät päässä niin kauan kuin naaraat ovat kiimassa, mutta yleensä ne putoavat joulukuun lopun tai tammikuun aikana. Kasvavissa sarvissa on aluksi ohut, nukkamainen nahkapeite, joka myöhemmin irtoaa[5] kun urokset keloavat puita ja oksia sarvillaan ennen kiima-ajan alkamista.
Kooltaan valkohäntäpeura on hirveä paljon pienempi, mutta metsäkaurista suurempi. Täysikasvuisen yksilön ruumiinpituus on 150–180 cm, säkäkorkeus 90–105 cm ja paino 70–140 kg.[5] Koska koko kuitenkin vaihtelee alalajin mukaan, mainitut mitat ovat tyypillisiä vain suurimmille alalajeille, kuten Suomessakin esiintyvälle O. v. borealis-muodolle. Amerikassa elävien pienimpien alalajien yksilöt painavat vain noin 20 kg.[5] Urokset kasvavat huomattavasti suuremmiksi kuin naaraat. Suomessa täysikasvuisen naaraan teuraspaino on noin 35–40 kg, kun uroksella se vaihtelee yleensä 45–75 kilon välillä, mutta vanhat yksilöt voivat olla painavampiakin.
Valkohäntäpeura on varsin hiljainen eläin, mutta vaaratilanteissa se voi päästää voimakkaita suhahduksia muita varottaakseen. Kiima-aikana uros päästää korahtelevia ääniä. Myös naaraat ja vasat ääntelevät pitääkseen tuntuman toisiinsa. Niiden ääntely on samanlaista kuin urosten, mutta ääni on pehmeämpi.
Valkohäntäpeuran luontainen levinneisyys Amerikassa ulottuu Kanadan Luoteisterritorioista ja Yukonin territoriosta Yhdysvaltojen ja Meksikon kautta Brasilian pohjoisosiin, Boliviaan ja Peruun asti.[3] Pohjois-Amerikassa laji puuttuu Kalifornian ja Länsi-Coloradon väliseltä kuivalta alueelta.[3] Laji on runsastunut Pohjois-Amerikassa metsien raivaamisen[16] ja saalistajien vähenemisen[1] ansiosta. Alun perin kanta oli vain noin puoli miljoonaa, mutta 1980-luvulle mennessä se oli kasvanut yli 12 miljoonaan yksilöön.[16] Nykyisin pelkästään Yhdysvalloissa arvioidaan elävän noin 15 miljoonaa valkohäntäpeuraa.[14] Runsautensa ja laajan levinneisyytensä ansiosta laji on IUCN:n uhanalaisuusluokituksessa arvioitu elinvoimaiseksi.[1] Muutamaa yksittäistä populaatiota ja alalajia, kuten Floridan Key Islandilla elävää pienikokoista keynvalkohäntäpeuraa (Odocoileus virginianus clavium),[4] pidetään kuitenkin uhanalaisina.[3] Guatemalalaiset populaatiot on mainittu CITES-sopimuksen III-liitteessä,[1] joten niillä käytävä kauppa on paikallisesti rajoitettua.
Eri alalajit ja niiden levinneisyysalueet ovat Amerikassa osittain sekoittuneet lukuisten siirtoistutusten takia.[5] Eniten on siirrelty Minnesotan seudulta kotoisin olevan O. v. borealis-alalajin yksilöitä, jotka ovat lajinsa suurimpia edustajia.[5] Suomeenkin tuodut valkohäntäpeurat olivat peräisin Minnesotasta, ja edustivat siten todennäköisesti tätä samaa suurikokoista ja pohjoisiin oloihin sopeutunutta alalajia.[5]
Istutettuja valkohäntäpeurakantoja elää myös lajin luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolella ainakin Karibialla, Uudessa-Seelannissa, Suomessa ja Tšekissä,[3] joidenkin lähteiden mukaan myös Slovakiassa.[1] Metsästykautena 2010–2011 Tšekissä arvioitiin elävän 411 valkohäntäpeuraa, joista saaliiksi saatiin 45 yksilöä.[17] Suomesta Ähtärin eläinpuistosta on sen jälkeen siirretty 14 valkohäntäpeuraa Tšekkiin, jotta sikäläisen populaation geeniperimä monipuolistuisi.[18] Lajin siirtoistutuksia on toteutettu myös Kuubassa sekä Karibianmeren Curaçaolla ja Yhdysvaltain Neitsytsaarilla, mutta niiden onnistumisista ei ole tietoa.[3]
Suomen valkohäntäpeurakanta on saanut alkunsa Minnesotaan muuttaneiden amerikansuomalaisten lahjasta entiselle kotimaalleen.[15] Siirtolaisten maastalähdön aikoihin Suomessa ei elänyt juuri lainkaan luonnonvaraisia hirvieläimiä, sillä metsäpeurat oli metsästetty sukupuuttoon, hirvikanta näytti olevan kokemassa saman kohtalon[5] eikä metsäkauris ollut vielä levittäytynyt sinne. Yhdysvalloissa sen sijaan eli useita hirvieläinlajeja, joista valkohäntäpeura oli yleisin.[5] Siksi Minnesotan siirtolaiset perustivat vuonna 1932 erityisen peurakomitean, jonka tavoitteeksi tuli saada valkohäntäpeurasta Suomeen uusi riistalaji.[5] Syksyllä 1934 komitea oli saanut hankittua laivalla tapahtuvaa kuljetusta varten kahdeksan peuranvasaa, joista puolet oli uroksia ja puolet naaraita.[5] Yksi uros kuitenkin kuoli jo ennen laivamatkaa, ja kaksi menehtyi laivassa.[5] Helsingin satamaan selvisi hengissä yksi uros ja neljä naarasta,[5] jotka 8. syyskuuta 1934 saapuivat perille Vesilahden Laukon kartanon maille perustettuun tarhaan.[19] Ensimmäiset suomalaiset vasat syntyivät toukokuussa 1937.[19] Maaliskuussa 1938 peurat karkasivat aitauksestaan, eikä urosta enää saatu kiinni.[19] Tällöin tarhassa jäljellä olleet kolme naarasta ja niiden kaksi urosvasaa päädyttiin laskemaan vapauteen.[19] Kannan geneettisen perimän laajentamiseksi Suomeen tuotiin vielä muutamia valkohäntäpeurayksilöitä lisää vuonna 1948.[5] Lentokonematkalle lähti tuolloin joko kuusi tai kahdeksan yksilöä (puolet kumpaakin sukupuolta), mutta niistä 2–3 ehti kuolla ennen Laukossa tapahtunutta vapauttamista.[5] Kanta oli alkanut kasvaa nopeasti jo ennen tätä jatkoistutusta, sillä vuonna 1948 sen kooksi laskettiin noin sata yksilöä ja metsästyksen aloittamisvuonna 1962 tuhat yksilöä.[5] Metsästys ei hidastanut runsastumista, vaan vuonna 1968 peurojen määräksi arvioitiin jo neljä tuhatta.[15] Määrä kasvoi nopeasti varsinkin 1970-luvun alussa[5] ja oli suurimmillaan saman vuosikymmenen lopulla, jolloin talvikannaksi arvioitiin noin 25 000 yksilöä.[15] Valkohäntäpeurojen metsästystä alettiin tehostaa, ja siihenastisena ennätysvuonna 1980 kaadettiin lähes 15 000 yksilöä.[5] Tuon huippujakson jälkeen kantaa on säännöstelty metsästyksellä[5]; se kävi alimmillaan noin 15 000 yksilössä,[15] mutta nyttemmin kannan on annettu kasvaa. Leviämistä rajoittaa luonnollisesti lumipeitteen paksuus[13] ja ravinnon saatavuus, mutta maan itä- ja pohjoisosissa myös suuret yhtenäiset metsäalueet ja vesistöt[5]. 2000-luvulla peurakantaa on pienentänyt ilveskannan kasvu, joka etenkin vahvoilla peura-alueilla on ollut huomattavan nopeaa. Myös peuran käyttäytymisessä on havaittu muutoksia – se ei tule niin helposti ruokintapaikoille, jonka tienoilla ilvekset odottavat – ja saalismäärät ovat osin senkin vuoksi pienentyneet.
Nykyisin valkohäntäpeuraa tavataan yleisimmin Vaasa–Jyväskylä–Kotka-linjan lounaispuolella[20], ja satunnaisemmin pohjoisempanakin. Oulun seudulla on jo pitkään ollut erillinen esiintymä[5][15]. Ahvenanmaalle laji ei ole tiettävästi levinnyt.[5] Metsästäjien arvion mukaan valkohäntäpeurakanta oli vuoden 2017 metsätyskauden jälkeen noin 67 000 yksilöä, mutta Luonnonvarakeskusen arvion mukaan Suomessa voisi olla jopa 98 000 valkohäntäpeuraa.[21] Vaikka koko Suomen nykyinen valkohäntäpeurakanta polveutuu vain muutamasta yksilöstä[12] se on säilynyt terveenä ja välttynyt sisäsiittoisuuden ongelmilta.
Valkohäntäpeuran siirtämiseen mantereelta toiselle sisältyi huomaamaton riski, joka olisi voinut olla kohtalokas Suomen hirvikannalle. Pohjois-Amerikassa valkohäntäpeura on hirvieläimillä loisivan Pneumostrongylus tenuis -sukkulamadon pääisäntä.[5] Loinen ei ole peuroille haitallinen, sen sijaan hirvellä jo muutama yksilö riittää aiheuttamaan keskushermostoon vakavia kudosvaurioita.[5] Amerikassa tämä paikoitellen hyvin yleinen loinen oletettavasti vähentää hirvien määriä niillä alueilla, joilla elää paljon valkohäntäpeuroja.[5] Sukkulamatoja ei ole löydetty Suomesta, mahdollisesti syynä on niiden väli-isänniksi soveltuvien kotilolajien puuttuminen.[5] Valkohäntäpeuran on arveltu voivan kilpailla uuden elialueensa alkuperäisten hirvieläinten, hirven ja metsäkauriin, kanssa ravinnosta, sillä näiden lajien ravintostrategiat ovat keskenään samankaltaiset.[22]
Suomalaiset valkohäntäpeurat ovat vähitellen levittäytymässä Ruotsiin ja Venäjälle. Ruotsissa tehtiin ensimmäinen havainto lajista vuonna 2008, jolloin Tornionlaakson Juoksengissa ammuttiin yksi urospuolinen yksilö.[23] Ruotsin ja Norjan viranomaiset eivät haluaisi lajin leviävän maidensa alueille.[22] Suomesta peräisin olevien valkohäntäpeurojen on havaittu vierailleen myös Venäjän puolella.[22]
Amerikassa valkohäntäpeuran eri alalajit elävät hyvin monenlaisissa olosuhteissa ja ympäristöissä subtrooppisista metsistä hyvin kuiville alueille ja sademetsistä Keski-Amerikan savanneille.[1] Lajia tavataan myös ihmisen läheisyydessä maaseudulla ja asutuksen läheisyydessä.[1] Suomessa laji asustaa mieluimmin viljelyksiin rajoittuvissa lehti- ja sekametsissä ja purojen ja peltojen laidoilla. Se suosii aukkoisia ja pensastoisia lehto- ja kangasmaita. Jos se voi valita, se karttelee suuria havumetsäalueita. Kesäisin se suosii ruokailualueinaan luonnonympäristöjä ja keväisin ja syksyisin vastaavasti peltoja ja puutarhoja.[13] Talvisin valkohäntäpeura muuttaa erillisille talvilaitumille, usein suurten kuusikoiden lähistölle[13] ja asumattomien järvien rannoille, joissa lunta on vähemmän kuin muualla[13].
Niillä Amerikan seuduilla, joilla elää sekä valkohäntä- että muulipeuroja, valkohäntäpeurat suosivat alavien maiden kosteita puronvarsia ja muulipeurat vastaavasti kuivia ylänkömaita.[14]
Kesällä valkohäntäpeura elelee yksin, mutta talvireviireillä ne oleskelevat pienissä 4–8 yksilön laumoissa. Niillä on ympäristön laadusta riippuen 40–500 hehtaarin laajuinen reviiri, jota ei kuitenkaan puolusteta aktiivisesti.[1] Valkohäntäpeura on yöeläin, mutta liikkuu myös päivisin.
Valkohäntäpeura nostaa häntänsä ylös silloin, kun se havaitsee jotakin epäilyttävää, tuntee itsensä uhatuksi tai kiihtyneeksi tai kun se pakenee. Tällöin pitkän hännän valkoinen alapuoli ja sen alta paljastuva vaalea peräpeili toimivat kauas näkyvänä varoitusmerkkinä.[24] Lauman jäsen varoittaa muita peuroja tömäyttämällä etusorkkaansa terävästi maahan. Hännän ajoittainen heilauttaminen ruokaillessa on tarkoitettu pitämään laumaa koossa.
Amerikassa valkohäntäpeuroilla on monia luontaisia vihollisia puumasta suteen ja harmaakarhuun. Paikallisille ilveslajeille, punailvekselle ja kanadanilvekselle, ne ovat kuitenkin luonnonoloissa liian suuria saaliseläimiksi[5]. Sen sijaan Suomen oloissa valkohäntäpeurat kerääntyvät talvisin joukoittain ruokintapaikkojen äärelle ja ovat siksi helpohkoa saalista euraasialaiselle ilvekselle, josta on tullut niiden merkittävin saalistaja uudella elinalueella.[5]
Valkohäntäpeura aterioi herättyään ensi kerran aamunsarastuksen aikoihin ja toistamiseen illalla, ja jatkaa ruokailua usein yöhön asti. Sen ravinto koostuu monenlaisista kasveista ja kasvinosista, kuten heinistä, ruohoista, varvuista, pensaiden ja puiden lehdistä, viljanjyvistä, tammenterhoista, marjoista ja omenoista sekä sienistä[14][13]. Erityisesti se pitää maitohorsmasta.[24] Amerikan ankarilla aavikkoilmaston alueilla valkohäntäpeura elää erilaisilla kaktuksilla ja jukilla. Sokerintuotantoalueilla sokerijuurikas on paikoin merkittävä osa syksyn ja alkutalven ravintoa. Talvisin männyn ja varsinkin katajan neulasilla ja vuosikasvaimilla sekä pihlajan, haavan ja pajujen oksilla on ravinnossa suuri osuus.[15][13] Se myös kaivaa lumen alta ruohoja, mustikan ja puolukan varpuja ja jäkälää.[24][15]
Paksu, yli puolimetrinen lumikerros haittaa valkohäntäpeurojen liikkumista ja luontaista ravinnonhankintaa.[5][15] Pienisorkkaisilla jaloilla ei ruoan kaivu lumesta onnistu. Lisäksi eläimet pyrkivät talvisin kerääntymään suuriin laumoihin, jotka helposti kuluttavat pienen alueen ravintovarat loppuun[5]. Suomessa ne selviävätkin talvisin paljolti metsästäjien suorittaman riistaruokinnan avulla.[15] Ruokintaan käytetään eniten omenia ja juureksia kuten perunaa, porkkanaa ja punajuurta sekä viljaa, heinää ja lehtikerppuja. 1990-luvulla suoritettujen kyselyjen ja laskentojen perusteella Suomessa on keskimäärin yksi ruokintapaikka kolmea peuraa kohden.
Valkohäntäpeuran kiima-aika on yleisimmin loppusyksyllä ja alkutalvella marras[15]-joulukuussa, mutta siinä esiintyy suurta vaihtelua. Joskus naaras saattaa olla kiimassa jopa maaliskuussa. Kiiman aikana uros kerää ympärilleen useita naaraita haaremiksi, jota se puolustaa muita uroksia vastaan[15]. Naaras synnyttää toukokuun lopulla tai kesäkuussa[15] 1–2, joskus jopa 3 vasaa.[13] Hyvissä laidunoloissa kaksivasaisuus on tyypillistä.[15][13] Aluksi vasat pysyttelevät paikoillaan jossakin heinikon kätköissä, kunnes muutaman viikon ikäisinä alkavat seurata emoaan.[5] Emo imettää niitä neljän kuukauden ikäisiksi asti. Ensimmäisenä elinvuotenaan naaras- ja urosvasat selviytyvät yhtä todennäköisesti, mutta sen jälkeen naaraat säilyvät uroksia selvästi useammin hengissä. Metsästyspaine kohdistuu voimakkaammin uroksiin kuin naaraisiin. Naaraat myös elävät vanhemmiksi kuin urokset.
Valkohäntäpeura saavuttaa luonnossa vain harvoin yli 10 vuoden elinikää.[25] Vanhin tunnettu lajin yksilö eli vankeudessa lähes 22-vuotiaaksi.[25]
Valkohäntäpeurassa on todettu esiintyvän Filarioidea-sukkulamatoloisiin kuuluvaa Rumenfilaria andersoni -imusuonimatoa. Se voi kasvaa jopa 20 senttiä pitkäksi ja tuottaa alle neljännesmillin pituisia toukkia isäntänsä verenkiertoon. Toukkia voi olla jopa tuhansia millilitrassa verta. Suomessa havaittiin 2000-luvulla, että valkohäntäpeuralla hyvin yleistä loista tavataan jonkin verran myös hirvissä, poroissa pohjoisinta Lappia myöten sekä hyvin runsaasti metsäpeuroissa. Lajia ei aiemmin ole tavattu Euroopassa. Loinen leviää kantajasta toiseen hyönteisten imemän veren mukana. Tiettävästi R. andersoni ei ole levinnyt ihmiseen. Paistetun lihan välityksellä loinen ei voi levitä.[26]
R. andersoni ei ilmeisesti juurikaan haittaa alkuperäistä isäntälajiaan valkohäntäpeuraa. Loinen aiheuttaa kuitenkin ainakin silmin nähtäviä muutoksia imusuonten ympärillä. Poroilla sen on havaittu aiheuttavan ihomuutoksia.[26]
Luontaisella levinneisyysalueellaan Amerikassa valkohäntäpeuroista on paikoitellen paljon haittaa maanviljelylle ja metsänkasvatukselle, koska ne syövät pelloilta viljelyskasveja ja taimikoista puiden taimia.[5] Suomessa vastaavat ongelmia ei ole ollut merkittävissä määrin. Esimerkiksi mäntytaimikoille valkohäntäpeura on vähemmän haitallinen kuin hirvi, koska se ei mielellään ruokaile taimikoissa eikä myöskään katko taimien latvoja.[5] Vahinkoja on uudella elinalueella syntynyt lähinnä puutarhoissa ja erikoisviljelmillä, kun peurat ovat syöneet muun muassa mansikoita ja sokerijuurikkaita.[5][13] Runsastunut kanta on kuitenkin lisännyt liikenteessä sattuvien hirvieläinkolarien määrää, ja paikoitellen valkohäntäpeura on merkittävin hirvieläinonnettomuuksien aiheuttaja.[22]
Valkohäntäpeura on Suomessa riistaeläin,[27]sen runsastumisen takia metsästysaikaa pidennettiin vuodesta 2017 alkaen, muualla kuin Lapin maakunnassa, valkohäntäpeuraa saa metsästää vahtimalla syyskuun 1. päivästä syyskuun viimeistä lauantaita edeltävään päivään. Normaali metsästysaika koko maassa, myös ajavaa koiraa käyttäen, alkaa syyskuun viimeisenä lauantaina ja päättyy tammikuun 31. päivä. 2018 metsästysaikaa pidennettiin edelleen ja sallittiin valkohäntäpeuran metsästys ilman koiraa vielä helmikuun 1. -15. päivään. Metsästys on sallittu vain riistakeskuksen myöntämällä pyyntiluvalla. Metsästyskaudelle 1.9.2018-15.2.2019 myönnettiin 44291 pyyntilupaa. [28]
Suomessa valkohäntäpeura on Pirkanmaan maakunnan nimikkoeläin.[12] Luontaisella esiintymisalueellaan Kanadassa se on puolestaan Saskatchewanin provinssin tunnuseläin[29] ja on kuvattu provinssin vaakunaan.[30]
Valkohäntäpeura (valkohäntäkauris, Odocoileus virginianus) on Amerikasta kotoisin oleva, peurojen alaheimoon kuuluva hirvieläinlaji. Se elää ihmisen siirtämänä vieraslajina ainakin Karibialla, Suomessa, Tšekissä ja Uudessa-Seelannissa. Laji tuotiin Suomeen 1930- ja 1940-luvuilla, ja nykyisin se on alueellisesti tärkeä riistaeläin. Luontaisella esiintymisalueellaan valkohäntäpeurasta tunnetaan kymmeniä alalajeja, jotka poikkeavat toisistaan ulkonäöltään ja kooltaan.
