Hurtanminttu eli valkohurtanminttu (Marrubium vulgare) on monivuotinen ruohovartinen kasvi, joka on kotoisin Välimeren alueelta. Nykyään sitä tavataan Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Skandinavian eteläosissa. Ihmisen mukana se on levinnyt myös Pohjois-Amerikkaan.[2][3]
Hurtanmintun varsi on pysty ja kasvaa 60 cm pitkäksi. Vartta ja lehtiä peittää villava nukka. Kermanvalkeat kukat muodostavat tiiviin seppeleen lehtihankoihin.[2]
Hurtanminttu on eräs vanhimmista tunnetuista yrttilääkinnässä käytetyistä kasveista. Sen latinankielinen nimi tulee heprean sanasta marrot, joka tarkoittaa ’kitkerää mehua’. Vanhoissa resepteissä hurtanminttua neuvotaan keittämään vedessä, joka siivilöidään ja makeutetaan sokerilla. Plinius vanhempi suositteli hurtanminttua yskään, ja Platinan mukaan hurtanmintusta ja jauhoista valmistetusta taikinasta voi paistaa öljyssä alkupaloja, jotka häätävät vatsaloisia.
Hurtanminttu eli valkohurtanminttu (Marrubium vulgare) on monivuotinen ruohovartinen kasvi, joka on kotoisin Välimeren alueelta. Nykyään sitä tavataan Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Skandinavian eteläosissa. Ihmisen mukana se on levinnyt myös Pohjois-Amerikkaan.
Hurtanmintun varsi on pysty ja kasvaa 60 cm pitkäksi. Vartta ja lehtiä peittää villava nukka. Kermanvalkeat kukat muodostavat tiiviin seppeleen lehtihankoihin.
Hurtanminttu on eräs vanhimmista tunnetuista yrttilääkinnässä käytetyistä kasveista. Sen latinankielinen nimi tulee heprean sanasta marrot, joka tarkoittaa ’kitkerää mehua’. Vanhoissa resepteissä hurtanminttua neuvotaan keittämään vedessä, joka siivilöidään ja makeutetaan sokerilla. Plinius vanhempi suositteli hurtanminttua yskään, ja Platinan mukaan hurtanmintusta ja jauhoista valmistetusta taikinasta voi paistaa öljyssä alkupaloja, jotka häätävät vatsaloisia.
