Les Apiaceae, anterior y tradicionalmente llamaes Umbelliferae,[1] son una familia de plantes herbales y parrotales fanerógames perteneciente al orde de les apiales.[2]Esta familia ta constituyida por unos 440 xénerus y más de 3500 especies estendíes por tol mundu, anque son pocu frecuentes en zones tropicales, desérticas y n'Australia..
Presenten un tarmu de cutiu espurríu; cola migollu blanda o fistulosa. Fueyes alternes, cuasi siempres con una vaina abrazadora grande, enteres, partíes, graminoides o más frecuentemente recortaes, o, fendíes, bien de cutiu estremaes, suelen tener resines y alcaloides, les de terrenes secos con mayor bayura de gomorresines y les de terrenes húmedos d'alcaloides.
Flores xeneralmente hermafrodites más o menos actinomorfes; mota con 5 sépalos pequeños o nulos; corola con 5 pétalos, frecuentemente lobulaos; androcéu con 5 estambres; xinecéu ínfero bicarpelar con 2 estilos (calter definitoriu de familia), cola base enanchada formando un estilopodio, que de la mesma formen un discu; cada carpelo con dos partes, comisura y envés, esti postreru puede tar afatáu.
Inflorescencies en umbela compuesta, raramente en umbela simple o en umbela capituliforme. Na base de los radios de la umbelas primaries suel haber un arreyo de bráctees, n'ocasiones llamatives, ente que na base de los radios de la umbelas secundaries o umbecules suel topase un involucelo de bracteoles. Frutos secos, derivaos del tipu aqueniu, esquizocarpicos (diaquenios), que cuando tán maduros dixebrar en dos mericarpos monospermos, quedando xuníos al peciolu pol carpóforo. Cada mericarpo suel presentar costielles (costes) ente les que pueden presentase costielles secundaries (estes y les primeres pueden estremase en nales, escayos, etc.), so elles puede haber canales oleiferos (vites) y estríes (valles o valecules). Diches granes madures son práuticamente indispensables pa una correcta identificación de los taxones.
Nun producen glucósidos cianogénicos. En diverses especies rexistráronse compuestos monu y poliacetilénicos tales como'l falcarinol (Daucus), la cicutoxina (Cicuta), la enantotoxina (Oenanthe) y la carotatoxina (Daucus). Preséntense dalgunos alcaloides, tales como la coniína, la cicutina y la conicina (Conium, Cicuta). Les proantocianidinas tán ausentes. Los flavonoides pueden tar presentes: los más comunes son el kaempferol, la quercetina, la luteolina y la apiina (La so aglicona ye la apigenina). Atópense saponinas en dellos casos ( Como Physospermum verticillatum, que contién buddlejasaponina IV and songarosaponina)[3]). L'acumuladura d'aluminiu nun se presenta. Atópense azucres non ubicuos, tales como umbeliferosa[4] y apiosa. La cumarina umbeliferina ye típica d'esta familia.
La cicuta foi la planta utilizada pa envelenar a Sócrates.
incertae sedis]]
Angelica sylvestris L.
Les Apiaceae, anterior y tradicionalmente llamaes Umbelliferae, son una familia de plantes herbales y parrotales fanerógames perteneciente al orde de les apiales.Esta familia ta constituyida por unos 440 xénerus y más de 3500 especies estendíes por tol mundu, anque son pocu frecuentes en zones tropicales, desérticas y n'Australia..
Çətirkimilər (lat. Apiaceae) və ya çətirçiçəkkimilər (lat. Umbelliferae) — çətirçiçəklilər sırasına aid bitki fəsiləsi.[1]
Çətirkimilər (lat. Apiaceae) və ya çətirçiçəkkimilər (lat. Umbelliferae) — çətirçiçəklilər sırasına aid bitki fəsiləsi.
Les apiàcies o umbel·líferes (Apiaceae o Umbelliferae)[1] són una família de plantes de l'ordre de les Apiales. L'ordre rep els seus noms de la planta tipus, l'api, o de la característica disposició de les inflorescències en forma de paraigua.
Les flors són petites i tenen simetria radial amb 5 sèpals, 5 pètals i 5 estams. Per aquesta vistosa floració és una família ja establerta des de l'antiguitat. Té uns 300 gèneres i més de 3.000 espècies amb plantes tan conegudes com la pastanaga o el julivert.
La família Apiaceae està estretament relacionada amb la família Araliaceae (la de l'heura) i la frontera entre les dues famílies és poc clara; per a alguns, Araliaceae quedaria inclosa en Apiaceae però no hi ha un acord unànime sobre açò.
Les apiàcies o umbel·líferes (Apiaceae o Umbelliferae) són una família de plantes de l'ordre de les Apiales. L'ordre rep els seus noms de la planta tipus, l'api, o de la característica disposició de les inflorescències en forma de paraigua.
Les flors són petites i tenen simetria radial amb 5 sèpals, 5 pètals i 5 estams. Per aquesta vistosa floració és una família ja establerta des de l'antiguitat. Té uns 300 gèneres i més de 3.000 espècies amb plantes tan conegudes com la pastanaga o el julivert.
La família Apiaceae està estretament relacionada amb la família Araliaceae (la de l'heura) i la frontera entre les dues famílies és poc clara; per a alguns, Araliaceae quedaria inclosa en Apiaceae però no hi ha un acord unànime sobre açò.
Miříkovité (Apiaceae, dříve též mrkvovité nebo okoličnaté (Umbelliferae)), je čeleď vyšších dvouděložných rostlin z řádu miříkotvaré (Apiales). Zahrnuje přes 380 rodů a 3152 druhů rostlin.[1] Jsou to byliny, obvykle aromatické, s bohatě členěnými listy a s květy v jednoduchém nebo složeném okoličnatém květenství. Miříkovité jsou bohatě zastoupeny ve flóře České republiky, řada druhů má hospodářský význam.
Miříkovité jsou jednoleté nebo vytrvalé byliny, občas na bázi stonku dřevnatějící. Zcela výjimečně je stonek dřevnatý (Myrrhidendron). Stonek je dutý nebo plný. Listy jsou střídavé, vzácně vstřícné nebo v přízemní růžici, bez palistů, jednoduché nebo složené. Čepel listů je obvykle silně členěná, často i do několika řádů, zřídka jednoduchá. Řapík lodyžních listů má zpravidla na bázi výraznou pochvu. Rostliny obsahují ve všech částech včetně oplodí sekreční buňky a kanálky a bývají aromatické.
Květy jsou drobné, pětičetné, zpravidla oboupohlavné, pravidelné, pouze okrajové květy v květenství u některých zástupců asymetrické a paprskující. Květy jsou uspořádány v jednoduchých okolících nebo v okolících složených z okolíčků. Pod květenstvím bývá vytvořen obal z listenů a pod jednotlivými okolíčky obalíček. U některých rodů není obal či obalíček (případně obojí) vyvinut. Květenství jsou většinou volná, s dlouhými stopkami květů a obalíčků, mohou však být i stažená a tvořit hlávku. Kalich je téměř celý srostlý se semeníkem a je patrný pouze jako 5 cípů na okraji semeníku. Korunní lístky jsou volné. Tyčinek je 5, jsou volné a střídají se s korunními lístky. Prašníky jsou žluté, zřídka fialové. Semeník je spodní, srostlý ze 2 plodolistů, se 2 komůrkami a 2 čnělkami. Na horní straně na semeník nasedá žlaznatý terč, vybíhající v rozšířenou bázi čnělek. V každém plodolistu je jediné vajíčko. Plodem je dvounažka, za zralosti se zpravidla rozpadající na dva plůdky (merikarpia), někdy spojené plodonošem (karpoforem). Semena obsahují malé embryo a hojný endosperm.[2][3]
Čeleď miříkovité zahrnuje asi 3800 druhů ve 434 rodech. Největší rody jsou máčka (Eryngium, přes 200 druhů), prorostlík (Bupleurum, asi 190), bedrník (Pimpinella, 150) a ločidlo (Ferula, asi 130 druhů).[4]
Nezralé plody kerblíku lesního (Anthriscus sylvestris)
Složený okolík smldníku jeleního (Peucedanum cervaria)
Pochva na bázi listu anděliky lékařské (Angelica archangelica)
Hvězdnatec zubatý (Hacquetia epipactis)
Dřevnatý zástupce čeledi, Myrrhidendron donnellsmithii
Miříkovité jsou rozšířeny kosmopolitně. Mnohé rody jsou zastoupeny jak v Eurasii tak v Severní Americe. Miříkovité se vyskytují i v arktických oblastech. Největší druhové bohatství je v Eurasii. V tropech rostou převážně v horách.[4]
V naší květeně je tato čeleď zastoupena asi 50 rody.[5]
V klasické taxonomii byla čeleď miříkovité spolu s čeledí aralkovité (Araliaceae) řazena do řádu miříkotvaré (Apiales), dříve nazývaného aralkotvaré (Araliales). Byla členěna na tři podčeledi: Apioideae, Saniculoideae a Hydrocotyloideae. Molekulární výzkumy ukázaly, že první dvě podčeledi jsou sesterské a monofyletické skupiny, zatímco Hydrocotyloideae jsou parafyletická skupina.[4] Dva rody (Hydrocotyle a Trachymene) byly následně přeřazeny do čeledi aralkovité (Araliaceae).[6]
Květy miříkovitých obsahují nektar a jsou navštěvovány širokou paletou létajícího hmyzu.[4]
Čeleď zahrnuje jak druhy využívané jako potrava tak i druhy vysoce toxické (např. rozpuk jízlivý, bolehlav plamatý).
Mezi známou kořenovou, případně i listovou zeleninu patří mrkev obecná (Daucus carota), petržel kadeřavá (Petroselinum crispum) nebo celer hlíznatý (Apium graveolens). V minulosti byla jako kořenová zelenina pěstována také krabilice hlíznatá (Chaerophyllum bulbosum) a kerblík třebule (Anthriscus cerefolium). Z koření je využíván zejména kmín kořenný (Carum carvi), fenykl obecný (Foeniculum vulgare) a bedrník anýz (Pimpinella anisum).[2]
Některé rostliny z této čeledi jsou používány v léčitelství a lékařství jakožto léčivé byliny či suroviny pro výrobu léků a prostředků proti početí.
Některé druhy se pěstují jako okrasné rostliny, např. máčka (Eryngium) a jarmanka (Astrantia). Jako skalničky se občas pěstují některé druh Azorella, pocházející z jižní polokoule a tvořící pozoruhodné velmi kompaktní trsy z drobných nahuštěných rostlinek.
Mrkev obecná (Daucus carota)
Kerblík třebule (Anthriscus cerefolium)
Hlízy krabilice hlíznaté (Chaerophyllum bulbosum)
Plody fenyklu obecného (Foeniculum vulgare)
Azorella compacta, Peru
Máčka Eryngium alpinum
Aciphylla, Acronema, Actinanthus, Actinolema, Actinotus, Adenosciadium, Aegokeras, Aegopodium, Aethusa, Aframmi, Afrocarum, Afroligusticum, Afrosison, Agasyllis, Agrocharis, Ainsworthia, Alepidea, Aletes, Alococarpum, Alposelinum, Ammi, Ammiopsis, Ammodaucus, Ammoides, Ammoselinum, Anethum, Angelica, Angelocarpa, Anginon, Angoseseli, Anisopoda, Anisosciadium, Anisotome, Annesorhiza, X Anthrichaerophyllum, Anthriscus, Aphanopleura, Apiastrum, Apiopetalum, Apium, Apodicarpum, Arafoe, Arctopus, Arcuatopterus, Arracacia, Artedia, Asciadium, Asteriscium, Astomaea, Astrantia, Astrodaucus, Astydamia, Athamanta, Aulacospermum, Austropeucedanum, Autumnalia, Azilia, Azorella, Berula, Bifora, Bilacunaria, Bolax, Bonannia, Bowlesia, Bunium, Bupleurum, Cachrys, Calyptrosciadium, Capnophyllum, Carlesia, Caropsis, Carum, Caucalis, Cenolophium, Centella, Cephalopodium, Chaerophyllopsis, Chaerophyllum, Chaetosciadium, Chamaele, Chamaesciadium, Chamaesium, Chamarea, Changium, Chlaenosciadium, Choritaenia, Chuanminshen, Chymsydia, Cicuta, Cnidiocarpa, Cnidium, Coaxana, Conioselinum, Conium, Conopodium, Coriandrum, Cortia, Cortiella, Cotopaxia, Coulterophytum, Coxella, Crithmum, Cryptotaenia, Cuminum, Cyathoselinum, Cyclorhiza, Cyclospermum, Cymbocarpum, Cymopterus, Cynosciadium, Dactylaea, Dasispermum, Daucosma, Daucus, Demavendia, Dethawia, Dichosciadium, Dickinsia, Dicyclophora, Dimorphosciadium, Diplaspis, Diplolophium, Diplotaenia, Diposis, Distichoselinum, Domeykoa, Donnellsmithia, Dorema, Dracosciadium, Drusa, Ducrosia, Dystaenia, Echinophora, Elaeoselinum, Elaeosticta, Eleutherospermum, Enantiophylla, Endressia, Eremocharis, Eremodaucus, Ergocarpon, Erigenia, Eriocycla, Eriosynaphe, Eryngium, Erythroselinum, Eurytaenia, Exoacantha, Falcaria, Fergania, Ferula, Ferulago, Ferulopsis, Foeniculum, Frommia, Froriepia, Fuernrohria, Galagania, Geocaryum, Gingidia, Glaucosciadium, Glehnia, Glia, Glochidotheca, Gongylosciadium, Grafia, Grammosciadium, Guillonea, Gymnophyton, Hacquetia, Halosciastrum, Haplosciadium, Haplosphaera, Harbouria, Harrysmithia, Haussknechtia, Hellenocarum, Heptaptera, Heracleum, Hermas, Heteromorpha, Heterosciadium, Hladnikia, Hohenackeria, Homalocarpus, Horstrissea, Huanaca, Hyalolaena, Hymenolaena, Imperatoria, Itasina, Johrenia, Johreniopsis, Kadenia, Kafirnigania, Kalakia, Kandaharia, Karatavia, Karnataka, Kedarnatha, Keraymonia, Kitagawia, Klotzschia, Komarovia, Korshinskia, Kosopoljanskia, Kozlovia, Krasnovia, Krubera, Kundmannia, Ladyginia, Lagoecia, Lalldhwojia, Laretia, Laser, Laserpitium, Lecokia, Ledebouriella, Lefebvrea, Leibergia, Leutea, Levisticum, Lichtensteinia, Lignocarpa, Ligusticella, Ligusticopsis, Ligusticum, Lilaeopsis, Limnosciadium, Lipskya, Lisaea, Lomatium, Lomatocarpa, Mackinlaya, Macrosciadium, Magadania, Magydaris, Malabaila, Mandenovia, Margotia, Marlothiella, Mastigosciadium, Mathiasella, Mediasia, Meeboldia, Melanosciadium, Melanoselinum, Merwiopsis, Meum, Micropleura, Microsciadium, Mogoltavia, Molopospermum, Monizia, Mulinum, Musineon, Myrrhidendron, Myrrhis, Myrrhoides, Naufraga, Neoconopodium, Neogoezia, Neonelsonia, Neoparrya, Neosciadium, Neoturczaninovia, Niphogeton, Nirarathamnos, Nothosmyrnium, Notiosciadium, Notopterygium, Ochotia, Oedibasis, Oenanthe, Oligocladus, Oliveria, Opopanax, Oreocome, Oreomyrrhis, Oreonana, Oreoschimperella, Oreoxis, Orlaya, Ormopterum, Ormosciadium, Ormosolenia, Orogenia, Oschatzia, Osmorhiza, Ottoa, Oxypolis, Pachyctenium, Pachypleurum, Palimbia, Pancicia, Paraligusticum, Paraselinum, Parasilaus, Pastinaca, Pastinacopsis, Paulita, Pedinopetalum, Perideridia, Perissocoeleum, Petagnia, Petroedmondia, Petroselinum, Peucedanum, Phellolophium, Phlojodicarpus, Phlyctidocarpa, Physospermopsis, Physospermum, Physotrichia, Pilopleura, Pimpinella, Pinacantha, Pinda, Pituranthos, Platysace, Pleurospermopsis, Pleurospermum, Podistera, Polemannia, Polemanniopsis, Polylophium, Polytaenia, Polyzygus, Portenschlagiella, Postiella, Pozoa, Prangos, Prionosciadium, Psammogeton, Pseudocarum, Pseudocymopterus, Pseudorlaya, Pseudoselinum, Pseudotaenidia, Pternopetalum, Pterygopleurum, Pteryxia, Ptilimnium, Ptychotis, Pycnocycla, Pyramidoptera, Registaniella, Rhabdosciadium, Rhodosciadium, Rhopalosciadium, Rhysopterus, Ridolfia, Rouya, Rumia, Rupiphila, Rutheopsis, Sajanella, Sanicula, Saposhnikovia, Scaligeria, Scandia, Scandix, Schizeilema, Schoenolaena, Schrenkia, Schtschurowskia, Schulzia, Sclerochorton, Sclerotiaria, Scrithacola, Selinopsis, Selinum, Semenovia, Seseli, Seselopsis, Shoshonea, Silaum, Sinocarum, Sinodielsia, Sinolimprichtia, Sison, Sium, Smyrniopsis, Smyrnium, Sonderina, Spananthe, Spermolepis, Sphaenolobium, Sphaerosciadium, Sphallerocarpus, Sphenocarpus, Sphenosciadium, Spuriodaucus, Spuriopimpinella, Stefanoffia, Steganotaenia, Stenocoelium, Stewartiella, Stoibrax, Symphyoloma, Szovitsia, Taenidia, Tamamschjania, Tauschia, Tetrataenium, Thamnosciadium, Thapsia, Thaspium, Thecocarpus, Tilingia, Tinguarra, Todaroa, Tommasinia, Tongoloa, Tordyliopsis, Tordylium, Torilis, Tornabenea, Trachydium, Trachymene, Trachyspermum, Transcaucasia, Trepocarpus, Tricholaser, Trigonosciadium, Trinia, Trochiscanthes, Turczaninoviella, Turgenia, Uldinia, Vanasushava, Vicatia, Vvedenskya, Xanthosia, Xatardia, Yabea, Zeravschania, Zizia, Zosima[6]
Obrázky, zvuky či videa k tématu miříkovité ve Wikimedia Commons
Miříkovité (Apiaceae, dříve též mrkvovité nebo okoličnaté (Umbelliferae)), je čeleď vyšších dvouděložných rostlin z řádu miříkotvaré (Apiales). Zahrnuje přes 380 rodů a 3152 druhů rostlin. Jsou to byliny, obvykle aromatické, s bohatě členěnými listy a s květy v jednoduchém nebo složeném okoličnatém květenství. Miříkovité jsou bohatě zastoupeny ve flóře České republiky, řada druhů má hospodářský význam.
Skærmplante-familien (Apiaceae) er en familie inden for Skærmplante-ordenen.
Ifølge Angiosperm Phylogeny's netsted er der pr. juli 2014 434 slægter i denne familie. Her følger et udvalg af dem:
Skærmplante-familien (Apiaceae) er en familie inden for Skærmplante-ordenen.
Die Doldenblütler oder Doldengewächse (Apiaceae oder Umbelliferae) sind eine Pflanzenfamilie in der Ordnung der Doldenblütlerartigen (Apiales). Die meisten Arten sind krautige Pflanzen mit mehrfach geteilten Blättern und Doppeldolden als Blütenstand, wodurch sie leicht der Familie zuzuordnen sind.
Die Familie enthält etwa 434 Gattungen mit etwa 3780 Arten und ist weltweit in den gemäßigten Zonen vertreten. Zu den Doldenblütlern zählen viele Gewürzpflanzen und Nahrungspflanzen, aber auch einige sehr giftige Pflanzenarten, beispielsweise der Wasserschierling und der Gefleckte Schierling.
Die Vertreter der Doldenblütler sind fast ausschließlich ausdauernde krautige Pflanzen. Einige wenige Taxa, wie etwa in der Unterfamilie Mackinlayoideae, sind verholzt. Die Sprossachse ist in der Regel hohl und knotig. Die Wuchshöhen reichen von mehrere Meter hohen Pflanzen in den Steppen Zentralasiens (Ferula) bis zu wenigen Zentimeter hohen Polsterpflanzen der Antarktis (Azorella).
Viele Arten bilden eine Pfahlwurzel aus. Die Seitenwurzeln entstehen an beiden Seiten der Xylempole, da an der Spitze des Xylempols ein Harzgang verläuft.
Die wechselständigen Laubblätter sind einfach oder mehrfach gefiedert. Nur in Ausnahmen besitzen sie einfache Blätter (Bupleurum). Die Blätter besitzen eine Blattscheide.
Der Blütenstand ist meist eine vielstrahlige Doppeldolde, eine Dolde aus meist vielen Döldchen. Dieser Bau der Blütenstände ist sehr charakteristisch für die Doldenblütler und hat ihnen auch ihren alten wissenschaftlichen Namen Umbelliferae (Schirm-Träger) eingebracht.
Die Tragblätter der Dolden sind dicht zusammengedrängt und bilden die Hülle (Involucrum), häufig sind sie auch nur schwach ausgeprägt oder fehlen. Hier entspringen die Döldchenstiele = Doldenstrahlen. Die Döldchen (Umbellulae) sind wiederum von einem (oft auch fehlenden) Hüllchen (Involucellum) umgeben. Die Blütenstiele werden nicht „Döldchenstrahlen“ genannt. Häufig bildet der Blütenstand eine Kuppel oder sogar eine Fläche, auf der häufig Insekten anzutreffen sind.
Seltener sind einfache Dolden. Es gibt auch Arten mit Einzelblüten (Azorella). Bei sehr großen Arten können auch mehrere Doppeldolden zu einem noch größeren Blütenstand zusammengefasst sein (Riesen-Bärenklau, Heracleum mantegazzianum).
Die meist unscheinbaren Blüten sind mit Ausnahme des Gynoeceums fünfzählig und in der Regel radiärsymmetrisch. Bei einigen Arten sind insbesondere die Randblüten aber auch asymmetrisch und dadurch zygomorph. Kelchblätter sind ursprünglich fünf vorhanden, jedoch sind sie oft verkümmert oder fehlen ganz. Die fünf Kronblätter sind frei und sind meist weiß, seltener gelb, rosa bis violett. Die Kronblätter besitzen häufig an der Spitze ein eingeschlagenes Läppchen (Lobulum inflexum). Seine Gestalt sowie die Gestalt der Vorderkante des Kronblattes (Flexurkante) sind wichtige Bestimmungsmerkmale.
Es gibt nur einen Kreis mit fünf freien, fertilen Staubblättern, die in der Knospe gekrümmt sind. Zwei Fruchtblätter sind zu einem unterständigen Fruchtknoten verwachsen. Die zwei Griffel (auch als Schnabel bezeichnet) sitzen auf einem scheibenförmigen bis kegelförmigen, glänzenden, Griffelpolster (Stylopodium). Dieses dient als Nektarium, d. h., es scheidet Nektar aus. In jedem der zwei Fruchtknotenfächer befindet sich eine hängende anatrope Samenanlage. Eine zweite verkümmert sehr früh.
Der Aufbau der Blüte kann in folgender Blütenformel zusammengefasst werden: ⋆ K 5 − 0 C 5 A 5 G ( 2 ) ¯ {displaystyle star K_{5-0};C_{5};A_{5};G_{overline {(2)}}} 
Die Blüten sind meist protandrisch. Die Bestäubung erfolgt in der Regel über Fliegen, Käfer und andere kurzrüsselige Insekten (Entomophilie).
Die Frucht ist eine trockene, zweiteilige Spaltfrucht, auch Doppelachäne genannt. Die Gestalt ist häufig zylindrisch mit rundem bis elliptischem Querschnitt. Seltener sind kugelige (Coriandrum) und doppelkugelige Gestalt (Bifora). Die zwei Teilfrüchte (Mericarpien oder Carpiden) bleiben zunächst noch mit der Oberseite an einem Fruchthalter (Karpophor) hängen, der sich in der Mitte befindet.
Jede Teilfrucht hat an ihrer freien Seite fünf Längsrippen oder Hauptrippen (juga primaria) mit je einem Gefäßbündel. Dazwischen liegen Tälchen (valleculae), in deren Wand sich je ein meist dunkler schizogener (durch das Auseinanderweichen von Zellen entstehender) Ölgang (hier als Ölstrieme bezeichnet) befindet. Bei manchen Arten besitzt jedes Tälchen noch eine Nebenrippe (jugum secundarium, etwa die Karotte mit stacheligen Nebenrippen). Die Ölgänge können auch vermehrt (Pimpinella) oder reduziert (Coriandrum) sein oder ganz fehlen (Conium).
Der Samen besteht aus einem sehr kleinen Embryo in einem großen, fett- und proteinreichen Endosperm. Der Embryo liegt am oberen Ende des Samens mit nach oben gerichtetem Hypokotyl. Die Samenschale ist mit der Fruchtwand verklebt.
Die Ausbreitung erfolgt durch Tiere (Epizoochorie), den Wind (Anemochorie), Wasser (Hydrochorie), durch Selbstausbreitung (Autochorie) und teilweise durch den Menschen (Hemerochorie).
Die Hauptbestandteile der ätherischen Öle können je nach Art überwiegend aus Terpenen oder aus Phenylpropanoiden gebildet werden. Beim Koriander ist es überwiegend (+)-Linalool (Terpen), beim Kümmel (+)-Carvon (Terpen), bei Fenchel und Anis Anethol (Phenylpropanoid).
Die Doldenblütler sind die Familie mit dem größten Spektrum an Cumarinverbindungen. Neben einfachen Cumarinen und Hydroxycumarinen (z. B. Umbelliferon) treten auch eine Vielzahl an prenylierten, geranylierten und farnesylierten Cumarinderivaten auf. Dazu zählen auch die Furano- und Pyranocumarine. Erstere können linear oder angulär sein. Hydroxy- und Furanocumarine wirken abschreckend auf Herbivoren (deterrent), als Phytoalexine und als Keimungsinhibitoren. Dabei steigt die Toxizität von Hydroxy- über lineare zu angulären Furanocumarinen an. Die Furanocumarine sind phototoxisch: Bei Einwirkung von UV-Licht wird die DNA inaktiviert (Photosensibilisierung). Anguläre Furanocumarine sind stärker toxisch als lineare, obwohl ihre Phototoxizität geringer ist. Die meisten der holarktitsch verbreiteten, artenreichen Gattungen der Familie enthalten Furanocumarine (etwa Bupleurum und Pimpinella mit je 150 Arten), während viele monotypische Gattungen mit eingeschränkter geographischer Verbreitung keine Furanocumarine enthalten.
Sesquiterpenlactone sind mit über 100 Verbindungen in der Familie vertreten. Es treten die gleichen Grundstrukturen (z. B. Germacranolide, Eudesmanolide, Eremophilanolide und Elemanolide) auf wie bei den Korbblütlern, jedoch stereochemisch unterschiedlich. Außerdem sind sie häufiger hydroxyliert und verestert, insbesondere am C11.
In den Doldenblütlern wurden über 150 Polyacetylen-Verbindungen nachgewiesen. Am häufigsten sind die C17-Diin-diene der Falcarinol-Gruppe. Die Giftigkeit des Wasserschierlings (Cicuta virosa) und der Safranrebendolde (Oenanthe crocata) beruht auf Polyacetylenen.
Alkaloide sind selten. Coniin und ähnliche Piperidin-Derivate kommen im Gefleckten Schierling (Conium maculatum) vor. In der Unterfamilie Saniculoideae treten häufig Triterpensaponine auf. Typische Kohlenhydrate sind das Trisaccharid Umbelliferose und der Zuckeralkohol Mannitol.
Das Vorkommen von Petroselinsäure als Hauptfettsäure bezeugt die enge Verbindung zwischen den Apiaceae und den Araliaceae.[1]
Aufgrund der ätherischen Öle werden viele Arten als Gewürz-, Gemüse- und Heilpflanzen verwendet. Verwendung finden dabei die Früchte, Blätter und Wurzeln. Beispiele sind Kümmel (Carum carvi), Anis (Pimpinella anisum), Koriander (Coriandrum sativum), Dill (Anethum graveolens), Liebstöckel (Levisticum officinale), Fenchel (Foeniculum vulgare), Petersilie (Petroselinum crispum), und Sellerie (Apium graveolens).
Eine gewisse Ausnahme bilden die Karotte (Daucus carota) und der Pastinak (Pastinaca sativa), die vor allem aufgrund ihres Kohlenhydrat-Gehaltes angebaut werden.
Einige Arten sind sehr giftig. Der Gefleckte Schierling (Conium maculatum) lieferte das Gift für den zum Tod verurteilten Sokrates. Ebenfalls sehr giftig ist der Wasserschierling (Cicuta virosa). Weniger giftig ist die Hundspetersilie (Aethusa cynapium), die jedoch oft mit der Petersilie verwechselt wird, wodurch es häufig zu Vergiftungen kommt.
Viele Arten sind aufgrund ihrer Furanocumarine photosensibilisierend und phototoxisch. Zu erwähnen ist hier besonders der Riesen-Bärenklau (Heracleum mantegazzianum). Das in den phototoxischen Arten enthaltene Psoralen wird jedoch in der Medizin im Rahmen der PUVA-Therapie zur Behandlung von Hauterkrankungen eingesetzt.
Die Familie ist weltweit verbreitet, jedoch liegt der Schwerpunkt in den nördlichen gemäßigten Zonen. In den Tropen sind die Doldenblütler besonders in den montanen Höhenstufen verbreitet. Die Doldenblütler wachsen vorwiegend in Steppen, Sümpfen, Wiesen und Wäldern.
Synonyme für Apiaceae Lindl. nom. cons. sind: Umbelliferae Juss. nom. cons., Actinotaceae A.I.Konstant. & Melikyan, Ammiaceae Bercht. & J.Presl, Angelicaceae Martinov, Daucaceae Martinov, Ferulaceae Sacc., Saniculaceae Bercht. & J.Presl.[2]
Das Schwestertaxon der Doldenblütler innerhalb der Ordnung Apiales ist die Gruppe aus Pittosporaceae, Araliaceae und Myodocarpaceae.[3] Die Familie enthält etwa 434 Gattungen[2] mit etwa 3780 Arten. Sie wird seit 2010 nur noch in drei Unterfamilien gegliedert.[4]
Die Doldenblütler oder Doldengewächse (Apiaceae oder Umbelliferae) sind eine Pflanzenfamilie in der Ordnung der Doldenblütlerartigen (Apiales). Die meisten Arten sind krautige Pflanzen mit mehrfach geteilten Blättern und Doppeldolden als Blütenstand, wodurch sie leicht der Familie zuzuordnen sind.
Die Familie enthält etwa 434 Gattungen mit etwa 3780 Arten und ist weltweit in den gemäßigten Zonen vertreten. Zu den Doldenblütlern zählen viele Gewürzpflanzen und Nahrungspflanzen, aber auch einige sehr giftige Pflanzenarten, beispielsweise der Wasserschierling und der Gefleckte Schierling.
The Apiaceae (or Umbelliferae), commonly kent as the celery, carrot or parsley faimily, is a faimily o maistly aromatic plants wi holla stems.
Apiaceae ili štitarice, štitarke je porodica cvjetnica, dikotiledona sa 418 rodova i 3.257 vrsta. Ove biljke su jednogodišnje zeljaste, trajnice, rjeđe polugrmovi i grmovi.
Štitarice su pretežno zeljaste biljke sa šupljim stablikama i raznolikim, često i višestruko perastim listovima. Cvjetovi su dvospolni, rijetko jednospolni i većinom su u sastavljenim, rjeđe u jednostavnim štitolikim formama (po kojima je na bosanskom porodica i imenovana); kod nekih cvast liči na glavicu. Plod kalavac koji se raspada na dva plodića (merikarpa).[1][2][3]
Apiaceae imaju karakteristično aromatičan, često i vrlo prodoran miris koji potiče od eterskih ulja.
Štitarice su rasprostranje u Mediteranskom bazenu i jugozapadnoj Aziji. Mnoge vrste uzgajaju se kao povrće, začinske ili ljekovite biljke, kao naprimjer anis (Pimpinella anisum), anđelika (Angelica archangelica), mrkva (Daucus carota) peršun (Petroselinum crispum), celer (Apium graveolens), kim (Carum carvi), komorač (Foeniculum vulgare), kopar (Antheum graveolens), korijander (Coriandrum sativum), ljupčac (Levisticum officinale), motar (Crithmum maritimum), a neke i kao ukrasne, naprimjer Eryngium.
U Bosni i Hercegovini i okolnim balkanskim državama raste oko 65 rodova štitarki, s približno 170 vrsta. Najčešći rodovi (sa po 10-ak vrsta) su Bupleurum, Peucedanum, Seseli, a zatim i Myrrhis, Athamanta, Aegopodium, Echinophora, Sanicula, Crithmum, Hacquetia. U ovoj porodici su i neke smrtno otrovne vrste: Aethusa cynapium, Conium maculatum, Cicuta virosa.
Štit Coriandrum sativum
Apiacéae nyaéta kulawarga tutuwuhan nu aya dina kelompok utama Angiospermae (tutuwuhan kembangan).[1] Apiacéae mangrupa salah sahiji keluarga angiospermae panggedéna, miboga antara 300 genus jeung 2.500-3.000 spésiés.[2] Tutuwuhan ieu aya sakualiah dunya, tapi umumna di daérah iklim saeutik di daérah tropis.[2] Kulawarga ieu mimiti diaku salaku kelompok has nalika ahir abad ka-16, ngajadikeun ieu salah sahiji tina kulawarga nu mimiti diaku salaku unit nu béda.[2] Ieu mangrupa salah sahiji kulawarga nu pang babarina dipikawanoh, tapi mangrupa salah sahiji nu pang héséna di idéntifikasi kalawan spésiés nu tangtu.[3] Kembang-kembang tina Apiacéae rupa-rupa pisan, sabagian gedé variasi aya dina daun jeung buah.[2][3] Satiap kembang miboga 5 mahkota ngan segmen kelopak kadang-kadang saeutik nepi ka aweuhan.[2][3]
Apiaceae ili štitarice, štitarke je porodica cvjetnica, dikotiledona sa 418 rodova i 3.257 vrsta. Ove biljke su jednogodišnje zeljaste, trajnice, rjeđe polugrmovi i grmovi.
Apiacéae nyaéta kulawarga tutuwuhan nu aya dina kelompok utama Angiospermae (tutuwuhan kembangan). Apiacéae mangrupa salah sahiji keluarga angiospermae panggedéna, miboga antara 300 genus jeung 2.500-3.000 spésiés. Tutuwuhan ieu aya sakualiah dunya, tapi umumna di daérah iklim saeutik di daérah tropis. Kulawarga ieu mimiti diaku salaku kelompok has nalika ahir abad ka-16, ngajadikeun ieu salah sahiji tina kulawarga nu mimiti diaku salaku unit nu béda. Ieu mangrupa salah sahiji kulawarga nu pang babarina dipikawanoh, tapi mangrupa salah sahiji nu pang héséna di idéntifikasi kalawan spésiés nu tangtu. Kembang-kembang tina Apiacéae rupa-rupa pisan, sabagian gedé variasi aya dina daun jeung buah. Satiap kembang miboga 5 mahkota ngan segmen kelopak kadang-kadang saeutik nepi ka aweuhan.
Famîleya bexdenûsan (Apiaceae yan Umbelliferae) ji desteya Apiales e. Ev famîleya riwekan ji 434 cins û bi qasî 3780 cureyan pêk tê. Hin ji riwekên vê malbatê bi xavî yan wekî biharbêhnê, tên xwarin. Gêjnak herwiha di pêjgeha kurd de tê bikaranîn.
Famîleya bexdenûsan (Apiaceae yan Umbelliferae) ji desteya Apiales e. Ev famîleya riwekan ji 434 cins û bi qasî 3780 cureyan pêk tê. Hin ji riwekên vê malbatê bi xavî yan wekî biharbêhnê, tên xwarin. Gêjnak herwiha di pêjgeha kurd de tê bikaranîn.
Les ombrelires, c' est ene famile di plantes ki dnèt on lådje flormint ki fwait come on paraplu.
No del famile e sincieus latén: : Apiaceae ou Umbelliferae
Les ombrelires, c' est ene famile di plantes ki dnèt on lådje flormint ki fwait come on paraplu.
No del famile e sincieus latén: : Apiaceae ou Umbelliferae
Raqacha yura rikch'aq ayllu (familia Umbelliferae icha Apiaceae) nisqaqa huk yurakunap rikch'aq ayllunmi, 440 rikch'anayuq, 3500 rikch'aqniyuq.
Tuktunkunaqa iskay yumanayuqmi, pichqantin raphimuyum, wach'illam, wakin-wakinllapi iskaykinraymi.
Pichqantin akilla raphi qispim, maykunapi manam kanchu. Pichqantin wayta raphi qispim. Hinallataqmi pichqantin sisa raphin, huklla muyum. Iskaynintin ruru raphi huñusqam, ukhu tiyaqmi.
Tuktu minuywanqa kay hinam: ⋆ K 5 − 0 C 5 A 5 G ( 2 ) ¯ {displaystyle star K_{5-0};C_{5};A_{5};G_{overline {(2)}}}
Rurunqa iskayman rakikuqmi.
Kaymi huk raqacha hina yurakuna:
Commons nisqaqa multimidya kapuyninkunayuqmi kay hawa: Raqacha yura rikch'aq ayllu.
Wikispecies nisqaqa qillqasqa p'anqayuqmi kay hawa: Raqacha yura rikch'aq ayllu
Raqacha yura rikch'aq ayllu (familia Umbelliferae icha Apiaceae) nisqaqa huk yurakunap rikch'aq ayllunmi, 440 rikch'anayuq, 3500 rikch'aqniyuq.
De schermblommign (Apiaceae of Umbelliferae) zyn e familie van mêestal aromatische plantn met holle stiengels. De familie, die vernoemd is noa 't geslacht Apium, is styf grôot me mêer of 3700 sôortn in 434 geslachtn.
De familie bevat nuttige plantn lyk karootn, kervel, koriander, perselle en selder, moar ook ênigte styf giftige sôortn.
De schermblommign (Apiaceae of Umbelliferae) zyn e familie van mêestal aromatische plantn met holle stiengels. De familie, die vernoemd is noa 't geslacht Apium, is styf grôot me mêer of 3700 sôortn in 434 geslachtn.
De familie bevat nuttige plantn lyk karootn, kervel, koriander, perselle en selder, moar ook ênigte styf giftige sôortn.
Tekst üüb Öömrang Skiremplaanten (Apiaceae) san en plaantenfamile uun det kategorii Apiales. Diar hiar 434 sköölen mä 3780 slacher tu. A miast slacher waaks üs en krüüs.
Skiremplaanten (Apiaceae) san en plaantenfamile uun det kategorii Apiales. Diar hiar 434 sköölen mä 3780 slacher tu. A miast slacher waaks üs en krüüs.
Wokołkowe rostliny (Apiaceae, něga Umbelliferae) su swójźba semjenjowych rostlinow (Spermatophytina).
Synonymy za Apiaceae Lindl. su Actinotaceae A.I.Konstant. & Melikyan, Ammiaceae Bercht. & J.Presl, Angelicaceae Martinov, Daucaceae Martinov, Ferulaceae Sacc., Saniculaceae Bercht. & J. Presl, Umbelliferae Juss., nom. cons. [1].
Sotšojski taxon wokołkowych rostlinow znutśika pórěda Apiales je kupka z Pittosporaceae, Araliaceae a Myodocarpaceae. [2] Swójźba wopśimjejo něźi 434 rodow [1] z něźi 3780 družynami. Swójźba se z lěta 2010 južo jano do tśich pódswójźbow rozrědujo.[3]
Wokołkowe rostliny (Apiaceae, něga Umbelliferae) su swójźba semjenjowych rostlinow (Spermatophytina).
Ziradoshlar, soyabonguldoshlar (Apiaceae) — ikki urugʻpallalilar yoki magnoliyasimonlar sinfiga mansub oʻsimliklar oilasi. Asosan, bir yillik yoki koʻp yillik oʻtlardan iborat. Tropik va subtropik mamlakatlarda oʻsadigan ayrim turlari buta. Poyasi, asosan, tik usadi. Kupchiligining barglari murakkab, turli darajada qirqilgan. Gullari mayda, oq, koʻkishsariq yoki och qizil rangli, koʻpincha murakkab soyabonsimon toʻpgullarga yigʻilgan. Soyaboni oddiy yoki murakkab, uz. 1 m gacha yetadi. Har bir soyabonda bir nechtadan gul oʻrnashadi. Pishgan mevasi 2 ta mevachaga ajralib, mevabandda osilib turadigan qoʻsh pistachadan iborat. Asosan, Yer yuzining quruq mintaqalarida tarqalgan. 300 ga yaqin turkumi, 3000 dan ortiqturi bor. Oʻzbekistonda 69 turkumi va 198 turi usadi. Z.ning ayrim turlari (mas, zira, kashnich, sabzi, sumbul, shivit, kovrak, arpabodiyon, alkor va b.) tarkibida (koʻpincha, meva va barglarida) hilmaxil efir moylari boʻlganligi uchun ulardan qadimdan foydalanib kelinadi. 3. tibbiyot, parfyumeriya va oziqovqat sanoatida ishlatiladi. Baʼzi turlari (mas, sassiqalaf) zaharli, baʼzilari ekinlar orasida begona oʻt sifatida usadi[1]
Ziradoshlar, soyabonguldoshlar (Apiaceae) — ikki urugʻpallalilar yoki magnoliyasimonlar sinfiga mansub oʻsimliklar oilasi. Asosan, bir yillik yoki koʻp yillik oʻtlardan iborat. Tropik va subtropik mamlakatlarda oʻsadigan ayrim turlari buta. Poyasi, asosan, tik usadi. Kupchiligining barglari murakkab, turli darajada qirqilgan. Gullari mayda, oq, koʻkishsariq yoki och qizil rangli, koʻpincha murakkab soyabonsimon toʻpgullarga yigʻilgan. Soyaboni oddiy yoki murakkab, uz. 1 m gacha yetadi. Har bir soyabonda bir nechtadan gul oʻrnashadi. Pishgan mevasi 2 ta mevachaga ajralib, mevabandda osilib turadigan qoʻsh pistachadan iborat. Asosan, Yer yuzining quruq mintaqalarida tarqalgan. 300 ga yaqin turkumi, 3000 dan ortiqturi bor. Oʻzbekistonda 69 turkumi va 198 turi usadi. Z.ning ayrim turlari (mas, zira, kashnich, sabzi, sumbul, shivit, kovrak, arpabodiyon, alkor va b.) tarkibida (koʻpincha, meva va barglarida) hilmaxil efir moylari boʻlganligi uchun ulardan qadimdan foydalanib kelinadi. 3. tibbiyot, parfyumeriya va oziqovqat sanoatida ishlatiladi. Baʼzi turlari (mas, sassiqalaf) zaharli, baʼzilari ekinlar orasida begona oʻt sifatida usadi
Τα σκιαδοφόρα (Umbelliferae) ή σελινοειδή (Apiaceae) είναι μια μεγάλη οικογένεια αρωματικών κυρίως φυτών. Είναι η 16η σε αριθμό ειδών οικογένεια των αγγειόσπερμων φυτών (δηλαδή των φυτών με καρπούς) και περιλαμβάνει περισσότερα από 3.700 είδη, που υπάγονται σε 434 διαφορετικά γένη[1]. Μεταξύ τους συγκαταλέγονται πολύ γνωστά και οικονομικά σημαντικά φυτά, όπως το καρότο (δαύκος), το σέλινο, ο μαϊντανός (πετροσέλινο), το κύμινο, το άνηθο, το γλυκάνισο, το μάραθο, το κόλιαντρο, το μυρώνι, το κώνειο, την αγγελική, ακόμα και το περίφημο στην αρχαιότητα σίλφιον, του οποίου η ταυτότητα είναι μυστηριώδης και μπορεί να έχει εξαφανισθεί σήμερα.[2]
Τα περισσότερα σκιαδοφόρα είναι ποώδη φυτά, μονοετή, διετή ή και πολυετή, συχνά με τα φύλλα τους συγκεντρωμένα προς τη βάση. Πάντως μερικά είναι ξυλώδεις θάμνοι ή δενδρύλλια, όπως το είδος Bupleurum fruticosum.[3]:35 Τα φύλλα τους είναι διατεταγμένα εναλλασσόμενα, ή τα ανώτερα σχεδόν αντίθετα, έμμισχα ή άμισχα. Είναι συνήθως σχισμένα, αλλά και ακέραια σε μερικά γένη, όπως το βούπλευρο.[4] Στα περισσότερα γένη τα φύλλα αναδίδουν μια οσμή όταν συνθλίβονται, ευχάριστη ή δυσάρεστη.
Χαρακτηριστικά γνωρίσματα των σκιαδοφόρων είναι οι ταξιανθίες τους, με τα άνθη σχεδόν πάντοτε σε διάταξη σκελετού ομπρέλας, από όπου και η ονομασία της οικογένειας (σκιάδιον = ομπρέλα). Τα άνθη είναι συνήθως τέλεια, μονοκλινή και ακτινομορφικά, αλλά μπορεί να είναι και ζυγομορφικά στα άκρα του σκιαδίου, όπως στο καρότο και στο κόλιαντρο, με πέταλα άνισου μεγέθους: όσα πέταλα έχουν κατεύθυνση προς τα έξω είναι μεγαλύτερα από όσα έχουν κατεύθυνση προς τα μέσα. Τα περισσότερα σκιαδοφόρα φυτά είναι μόνοικα, ενώ άλλα είναι δίοικα (όπως το ακρόνημα), με διαχωρισμένα σέπαλα και πέταλα, αλλά τα σέπαλα είναι συχνά πολύ μικρά, σε σημείο να μη φαίνονται σε πολλά είδη. Τα πέταλα/άνθη μπορεί να έχουν χρώμα λευκό, κίτρινο, ρόδινο ή μοβ. Τα άνθη είναι σχεδόν τέλεια πενταμερή, με 5 πέταλα, 5 σέπαλα και 5 στήμονες. Υπάρχει συχνά πάντως διαφορά στη λειτουργικότητα των στημόνων, ακόμα και στην ίδια ταξιανθία. Η γονιμοποίηση ενός άνθους από τη γύρη άλλου άνθους του ίδιου φυτού (γειτονογαμία) είναι συνηθισμένη. Ο ύπερος αποτελείται από δύο ενωμένα μέρη (carpels). Στυλοπόδια στηρίζουν δύο στύλους και εκκρίνουν νέκταρ, προσελκύοντας έντομα για την επικονίαση, κυρίως σκαθάρια, πεταλούδες, μέλισσες, μύγες ή κουνούπια.
Ο καρπός αποτελείται από δύο ενωμένα μέρη, που διαχωρίζονται όταν αυτός ωριμάσει σε δύο μεροκάρπια, με το καθένα να περιέχει από έναν μόνο σπόρο. Οι καρποί πολλών ειδών διασκορπίζονται από τον άνεμο, όμως σε άλλα είδη (π.χ. το καρότο) καλύπτονται από τρίχες, που μπορεί να έχουν αγκιστροειδές άκρο (π.χ. στο θεραπευτικό είδος Sanicula europaea)[3] και έτσι αγκιστρώνονται στο τρίχωμα ζώων για τη μεταφορά τους. Οι σπόροι (σπέρματα) περιέχουν ελαιώδες ενδοσπέρμιο[5][6], συχνά με έλαιο που περιέχει χημικές ενώσεις με χαρακτηριστική οσμή/επίγευση, υπεύθυνη για την εμπορική αξία σπορων όπως του γλυκάνισου και του κύμινου. Το σχήμα και οι λεπτομέρειες του «διάκοσμου» των ώριμων καρπών είναι σημαντικά για την ταυτοποίηση του κάθε είδους.[4]:802
Τα σκιαδοφόρα περιγράφηκαν για πρώτη φορά από τον Άγγλο βοτανολόγο και κηπουρό Τζων Λίντλεϋ[7] το 1836. Η οικογένεια ήταν μία από τις πρώτες που αναγνωρίσθηκαν ως ξεχωριστές ομάδες, στο έργο του Jacques Daleschamps Historia generalis plantarum του 1586. Με το βιβλίο του Ρόμπερτ Μόρισον Plantarum umbelliferarum distribution nova το 1672, τα σκιαδοφόρα έγιναν η πρώτη ομάδα φυτών για την οποία δημοσιεύθηκε μια συστηματική μελέτη.
Η οικογένεια τοποθετείται με βεβαιότητα στην τάξη σκιαδανθή ή σελινώδη (Apiales) κατά το Σύστημα APG III. Σχετίζεται ωστόσο πολύ με την οικογένεια του κισσού, τις αραλιίδες, με τα μεταξύ τους όρια να παραμένουν κάπως αβέβαια. Παραδοσιακά τα γένη της οικογένειας έχουν καθορισθεί κατά μεγάλο μέρος με βάση τη μορφολογία των καρπών, καθορισμός που δεν συμπίπτει με τις πλέον πρόσφατες μοριακές φυλογενετικές αναλύσεις. Πολλά από τα 434 γένη της οικογένειας ταξινομούνται σε τρεις υποοικογένειες, ενώ άλλα δεν ανήκουν σε κάποια υποοικογένεια.[1] Γενικώς η υποταξινόμηση αυτή βρίσκεται σήμερα σε ρευστή κατάσταση, με πολλές από τις ομάδες να έχουν βρεθεί σε μεγάλο βαθμό παραφυλετικά ή πολυφυλετικά.
Γλυκάνισος (Πιμπινέλλη το άνισον)
από τον Γούντβιλ (1793)[8]
Αγγελική (Angelica archangelica)
Ταξιανθία του είδους Coriandrum sativum, που δείχνει την ισχυρή ασυμμετρία των εξωτερικών ανθέων.
Πολλά είδη της οικογένειας καλλιεργούνται από τον άνθρωπο για διάφορους λόγους. Το φυτό παστινάκη η εδώδιμος (Pastinaca sativa), το καρότο (Daucus carota) και ο μαϊντανός του Αμβούργου (Petroselinum crispum) παράγουν κονδυλώδεις ρίζες που είναι αρκετά μεγάλες ώστε να συλλέγονται ως τρόφιμο. Πολλά είδη παράγουν αιθέρια έλαια στα φύλλα ή στους σπόρους τους και ως αποτέλεσμα χρησιμοποιούνται ως αρωματικά φυτά, όπως ο μαϊντανός, το κόλιαντρο (Coriandrum sativum), και ο άνηθος (Anethum graveolens), ιδίως για να δίνουν επίγευση σε μαγειρευτά φαγητά.
Αξιοσημείωτα καλλιεργούμενα σκιαδοφόρα φυτά είναι επίσης το μυρώνι ή ανθρίσκος (Anthriscus cerefolium, γνωστό και ως «γαλλικός μαϊντανός»), το καλλωπιστικό γένος αγγελική (Angelica), το σέλινο (Apium graveolens), η ξανθόρριζα (Arracacia xanthorrhiza), το γένος ερύγγειο (Eryngium), η φέρουλα (Ferula asafoetida, Ferula gummosa), το Myrrhis odorata, ο γλυκάνισος (Pimpinella anisum), το λεβιστικόν το φαρμακευτικόν (Levisticum officinale) και η Hacquetia epipactis.[5]
Γενικώς όλα τα σκιαδοφόρα καλλιεργούνται σε δροσερούς κήπους και μπορεί να μη αναπτυχθούν καθόλου αν το έδαφος είναι υπερβολικά θερμό. Σχεδόν κάθε ευρέως καλλιεργούμενο φυτό της οικογένειας θεωρείται χρήσιμο ως φυτό συνοδείας άλλων φυτών. Ο λόγος είναι ότι τα πολύ μικρά άνθη τους, που είναι συγκεντρωμένα σε «ομπρελίτσες», ταιριάζουν στις Κοκκινελίδες, τις παρασιτικές σφήκες και τις σαρκοφάγες μύγες, που καταναλώνουν νέκταρ όταν δεν αναπαράγονται. Τα παραπάνω έντομα κατατρώνε βλαβερά ζωύφια που καταστρέφουν τα γειτονικά φυτά, όπως τη μελίγκρα.
Τα δηλητηριώδη μέλη των σκιαδοφόρων έχουν χρησιμοποιηθεί για διάφορους σκοπούς σε όλο τον κόσμο. Π.χ. το είδος Oenanthe crocata για να ζαλίζει τα ψάρια, το Cicuta douglasii σε αυτοκτονίες, ενώ πρωτόγονες φυλές δηλητηριάζουν τα βέλη τους με εκχυλίσματα άλλων ειδών σκιαδοφόρων.
Από τα είδη Dorema ammoniacum, Ferula galbaniflua και Ferula sumbul παρασκευάζονται θυμιάματα, ενώ το ξυλώδες είδος γιαρέτα (Azorella compacta) χρησιμοποιήθηκε στη Νότια Αμερική ως καύσιμο.
Τα σκιαδοφόρα (Umbelliferae) ή σελινοειδή (Apiaceae) είναι μια μεγάλη οικογένεια αρωματικών κυρίως φυτών. Είναι η 16η σε αριθμό ειδών οικογένεια των αγγειόσπερμων φυτών (δηλαδή των φυτών με καρπούς) και περιλαμβάνει περισσότερα από 3.700 είδη, που υπάγονται σε 434 διαφορετικά γένη. Μεταξύ τους συγκαταλέγονται πολύ γνωστά και οικονομικά σημαντικά φυτά, όπως το καρότο (δαύκος), το σέλινο, ο μαϊντανός (πετροσέλινο), το κύμινο, το άνηθο, το γλυκάνισο, το μάραθο, το κόλιαντρο, το μυρώνι, το κώνειο, την αγγελική, ακόμα και το περίφημο στην αρχαιότητα σίλφιον, του οποίου η ταυτότητα είναι μυστηριώδης και μπορεί να έχει εξαφανισθεί σήμερα.
Парасонавыя (Apiaceae) — сямейства кветкавых расьлінаў, якое зьмяшчае каля 442 родаў і 3575 відаў[1].
Травы аднагадовыя або шматгадовыя. Лісьце чарговае або прыкаранёвае, складанае або часам простае. Суквецьце — парасонік. Кветкі дробныя[2].
Распаўсюджаныя амаль ва ўсім сьвеце, але больш за ўсё ў паўночных рэгіёнах[2].
Парасонавыя (Apiaceae) — сямейства кветкавых расьлінаў, якое зьмяшчае каля 442 родаў і 3575 відаў.
Фамилијата на штитоцветните скриеносеменици, односно Apiaceae или Umbelliferae, е група на (најчесто) ароматични растенија со шупливи стебла. Тука спаѓа кимот, магдоносот, морковот, кориандерот/цилантрото, копарот, кимот, анасонот, дивиот копар (сминдот), пашканатот, целерот и некои други видови. Ова е голема фамилија со околу 300 родови и повеќе од 3000 видови. Првичното име Umbelliferae доаѓа од соцветието кое е во форма на сложен умбел, односно штит, збор што има ист корен со umbrella (чадор), поради очигледни причини.
Малите цветови се радијално симетрични со 5 мали чашки, 5 венечни и 5 прашници. Фамилијата вклучува неколку високотоксични растенија, како што е кониумот. Многу растенија во оваа фамилија, како дивиот морков, имаат естрогенски својства и се користеле во народната медицина за контрола на раѓањето. Најпознат вид кој се користел за оваа намена е изумрениот џиновски див копар - силфиум.
Оваа фамилија е тесно поврзана со Araliaceae и границите помеѓу овие фамилии останува нејасни. Некое скорешни класификациски системи ја вклучуваат Araliaceae во проширена Apiaceae, но ова не е прифатено од многу научници. Родовите Hydrocotyle и Trachymene, традиционално сместувани во Apiaceae, сега се дел од Araliaceae.
Фамилијата на штитоцветните скриеносеменици, односно Apiaceae или Umbelliferae, е група на (најчесто) ароматични растенија со шупливи стебла. Тука спаѓа кимот, магдоносот, морковот, кориандерот/цилантрото, копарот, кимот, анасонот, дивиот копар (сминдот), пашканатот, целерот и некои други видови. Ова е голема фамилија со околу 300 родови и повеќе од 3000 видови. Првичното име Umbelliferae доаѓа од соцветието кое е во форма на сложен умбел, односно штит, збор што има ист корен со umbrella (чадор), поради очигледни причини.
అంబెల్లిఫెరె కుటుంబంలో దాదాపు 300 ప్రజాతులు, 3000 జాతులు ఉన్నాయి. ఇవి అన్ని ప్రాంతాలలో వ్యాపించి ఉన్నప్పటికి, సమశీతోష్ణ ప్రాంతాలలో విస్తారముగా ఉన్నాయి. భారతదేశంలో 53 ప్రజాతులు, 200 జాతులను గుర్తించారు.
ქორგამეფი (ლათ. Umbelliferae) — ჟირლებერამი ჩანარეფიშ ფანია. ართ- ვარდა მიარეწანიანი ოდიარეეფი რე, ოშა-გოშათ — ბართვეფი დო დაბალი ჯალეფი. მორანწკეობათ დვალირი ნაკვათური დო, ოშა-გოშათ, გვალოიანი ფურცელეფი უღუ. ყერწიშ ჯინჯი ხართათ რე გინორთელი. პიოლეფი აქტინომორფული რე, უმოს ოშა-გოშათ — ზიგმორფული, ჟირსქესამი; აკოშაყარელი რე ლექინ ვარდა რთულ ქორგეფო, კანკალეშა — დუდელეშ მოგვენი პიოლეფო. რთული ქორგაშ ჯინჯის შხირას გოვითარაფილი რე მუსხირენ ფურცელშე აკოდგინელი ართოიანი ქუნი.
გუმნაღელი ნაჟირალი თასურია რე. ირ თასურიაშ გაგაჩის 5 ნაძგალი დო თინეფს შქას ღარეფი უღუ. ღარეფი ეშაფშაფილი რე ეთერამი ზეთეფით დო ოდაღამბათ.
ფანიას 280-შე უმოსი გვარიშ 3000-შახ გვარობა რე; საქორთუოს აბხვადჷნა 73 გვარიშ 179 გვარობა. თე ფანიაშ კანკალე წჷმმარინაფალი ოჭკომალ ნიფთიარობეფს ძირხვეფს შაყარანს (სტამფილო). ქორგაშობურეფიშ კანკალე გვარობა ძალამ ლაბანამი რე (კონიო, ციკუტა დო შხვა).
ქორგამეფი (ლათ. Umbelliferae) — ჟირლებერამი ჩანარეფიშ ფანია. ართ- ვარდა მიარეწანიანი ოდიარეეფი რე, ოშა-გოშათ — ბართვეფი დო დაბალი ჯალეფი. მორანწკეობათ დვალირი ნაკვათური დო, ოშა-გოშათ, გვალოიანი ფურცელეფი უღუ. ყერწიშ ჯინჯი ხართათ რე გინორთელი. პიოლეფი აქტინომორფული რე, უმოს ოშა-გოშათ — ზიგმორფული, ჟირსქესამი; აკოშაყარელი რე ლექინ ვარდა რთულ ქორგეფო, კანკალეშა — დუდელეშ მოგვენი პიოლეფო. რთული ქორგაშ ჯინჯის შხირას გოვითარაფილი რე მუსხირენ ფურცელშე აკოდგინელი ართოიანი ქუნი.
გუმნაღელი ნაჟირალი თასურია რე. ირ თასურიაშ გაგაჩის 5 ნაძგალი დო თინეფს შქას ღარეფი უღუ. ღარეფი ეშაფშაფილი რე ეთერამი ზეთეფით დო ოდაღამბათ.
ფანიას 280-შე უმოსი გვარიშ 3000-შახ გვარობა რე; საქორთუოს აბხვადჷნა 73 გვარიშ 179 გვარობა. თე ფანიაშ კანკალე წჷმმარინაფალი ოჭკომალ ნიფთიარობეფს ძირხვეფს შაყარანს (სტამფილო). ქორგაშობურეფიშ კანკალე გვარობა ძალამ ლაბანამი რე (კონიო, ციკუტა დო შხვა).
Apiaceae (/eɪpiːˈeɪsiˌaɪ, -siːˌiː/) or Umbelliferae is a family of mostly aromatic flowering plants named after the type genus Apium and commonly known as the celery, carrot or parsley family, or simply as umbellifers. It is the 16th-largest family of flowering plants, with more than 3,800 species in about 446 genera,[1] including such well-known and economically important plants as ajwain, angelica, anise, asafoetida, caraway, carrot, celery, chervil, coriander, cumin, dill, fennel, lovage, cow parsley, parsley, parsnip and sea holly, as well as silphium, a plant whose identity is unclear and which may be extinct.[2]
The family Apiaceae includes a significant number of phototoxic species, such as giant hogweed, and a smaller number of highly poisonous species, such as poison hemlock, water hemlock, spotted cowbane, fool's parsley, and various species of water dropwort.
Most Apiaceae are annual, biennial or perennial herbs (frequently with the leaves aggregated toward the base), though a minority are woody shrubs or small trees such as Bupleurum fruticosum.[3]: 35 Their leaves are of variable size and alternately arranged, or with the upper leaves becoming nearly opposite. The leaves may be petiolate or sessile. There are no stipules but the petioles are frequently sheathing and the leaves may be perfoliate. The leaf blade is usually dissected, ternate, or pinnatifid, but simple and entire in some genera, e.g. Bupleurum.[4] Commonly, their leaves emit a marked smell when crushed, aromatic to fetid, but absent in some species.
The defining characteristic of this family is the inflorescence, the flowers nearly always aggregated in terminal umbels, that may be simple or more commonly compound, often umbelliform cymes. The flowers are usually perfect (hermaphroditic) and actinomorphic, but there may be zygomorphic flowers at the edge of the umbel, as in carrot (Daucus carota) and coriander, with petals of unequal size, the ones pointing outward from the umbel larger than the ones pointing inward. Some are andromonoecious, polygamomonoecious, or even dioecious (as in Acronema), with a distinct calyx and corolla, but the calyx is often highly reduced, to the point of being undetectable in many species, while the corolla can be white, yellow, pink or purple. The flowers are nearly perfectly pentamerous, with five petals and five stamens.[5] There is often variation in the functionality of the stamens even within a single inflorescence. Some flowers are functionally staminate (where a pistil may be present but has no ovules capable of being fertilized) while others are functionally pistillate (where stamens are present but their anthers do not produce viable pollen). Pollination of one flower by the pollen of a different flower of the same plant (geitonogamy) is common. The gynoecium consists of two carpels fused into a single, bicarpellate pistil with an inferior ovary.[5] Stylopodia support two styles and secrete nectar, attracting pollinators like flies, mosquitoes, gnats, beetles, moths, and bees. The fruit is a schizocarp consisting of two fused carpels that separate at maturity into two mericarps, each containing a single seed. The fruits of many species are dispersed by wind but others such as those of Daucus spp., are covered in bristles, which may be hooked in sanicle Sanicula europaea[3] and thus catch in the fur of animals. The seeds have an oily endosperm[6][7] and often contain essential oils, containing aromatic compounds that are responsible for the flavour of commercially important umbelliferous seed such as anise, cumin and coriander. The shape and details of the ornamentation of the ripe fruits are important for identification to species level.[4]: 802
Apiaceae was first described by John Lindley in 1836.[8] The name is derived from the type genus Apium, which was originally used by Pliny the Elder circa 50 AD for a celery-like plant.[9] The alternative name for the family, Umbelliferae, derives from the inflorescence being generally in the form of a compound umbel. The family was one of the first to be recognized as a distinct group in Jacques Daleschamps' 1586 Historia generalis plantarum. With Robert Morison's 1672 Plantarum umbelliferarum distribution nova it became the first group of plants for which a systematic study was published.
The family is solidly placed within the Apiales order in the APG III system. It is closely related to Araliaceae and the boundaries between these families remain unclear. Traditionally groups within the family have been delimited largely based on fruit morphology, and the results from this have not been congruent with the more recent molecular phylogenetic analyses. The subfamilial and tribal classification for the family is currently in a state of flux, with many of the groups being found to be grossly paraphyletic or polyphyletic.[1]
Prior to molecular phylogenetic studies, the family was subdivided primarily based on fruit characteristics. Molecular phylogenetic analyses from the mid-1990s onwards have shown that fruit characters evolved in parallel many times, so that using them in classification resulted in units that were not monophyletic.[10] In 2004, it was proposed that Apiaceae should be divided into four subfamilies:[11]
Apioideae is by far the largest subfamily with about 90% of the genera. Most subsequent studies have supported this division, although leaving some genera unplaced. A 2021 study suggested the relationships shown in the following cladogram.[10]
ApiaceaePhlyctidocarpa + Saniculoideae
The Platysace clade and the genera Klotzschia and Hermas fell outside the four subfamilies. It was suggested that they could be accommodated in subfamilies of their own. Phlyctidocarpa was formerly placed in the subfamily Apioideae, but if kept there makes Apioideae paraphyletic. It could be placed in an enlarged Saniculoideae, or restored to Apioideae if the latter were expanded to include Saniculoideae.[10]
The subfamilies can be further divided into tribes and clades, with many clades falling outside formally recognized tribes.[10]
The number of genera accepted by sources varies. As of December 2022, Plants of the World Online (PoWO) accepted 444 genera, while GRIN Taxonomy accepted 462. The PoWO genera are not a subset of those in GRIN; for example, Haloselinum is accepted by PoWO but not by GRIN, while Halosciastrum is accepted by GRIN but not by PoWO, which treats it as a synonym of Angelica. The Angiosperm Phylogeny Website had an "approximate list" of 446 genera.[1]
Umbel of Coriandrum sativum showing strong zygomorphy (asymmetry) in the outer flowers.
The black swallowtail butterfly, Papilio polyxenes, uses the family Apiaceae for food and host plants for oviposition.[13] The 22-spot ladybird is also commonly found eating mildew on these plants.[14]
Many members of this family are cultivated for various purposes. Parsnip (Pastinaca sativa), carrot (Daucus carota) and Hamburg parsley (Petroselinum crispum) produce tap roots that are large enough to be useful as food. Many species produce essential oils in their leaves or fruits and as a result are flavourful aromatic herbs. Examples are parsley (Petroselinum crispum), coriander (Coriandrum sativum), culantro, and dill (Anethum graveolens). The seeds may be used in cuisine, as with coriander (Coriandrum sativum), fennel (Foeniculum vulgare), cumin (Cuminum cyminum), and caraway (Carum carvi).
Other notable cultivated Apiaceae include chervil (Anthriscus cerefolium), angelica (Angelica spp.), celery (Apium graveolens), arracacha (Arracacia xanthorrhiza), sea holly (Eryngium spp.), asafoetida (Ferula asafoetida), galbanum (Ferula gummosa), cicely (Myrrhis odorata), anise (Pimpinella anisum), lovage (Levisticum officinale), and hacquetia (Sanicula epipactis).[6]
Generally, all members of this family are best cultivated in the cool-season garden; they may not grow at all if the soils are too warm. Almost every widely cultivated plant of this group is a considered useful as a companion plant. One reason is that the tiny flowers, clustered into umbels, are well suited for ladybugs, parasitic wasps, and predatory flies, which drink nectar when not reproducing. They then prey upon insect pests on nearby plants. Some of the members of this family considered "herbs" produce scents that are believed to mask the odours of nearby plants, thus making them harder for insect pests to find.
The poisonous members of the Apiaceae have been used for a variety of purposes globally. The poisonous Oenanthe crocata has been used as an aid in suicides, and arrow poisons have been made from various other family species.
Daucus carota has been used as coloring for butter.
Dorema ammoniacum, Ferula galbaniflua, and Ferula moschata (sumbul) are sources of incense.
The woody Azorella compacta Phil. has been used in South America for fuel.
Many species in the family Apiaceae produce phototoxic substances (called furanocoumarins) that sensitize human skin to sunlight. Contact with plant parts that contain furanocoumarins, followed by exposure to sunlight, may cause phytophotodermatitis,[15][16] a serious skin inflammation. Phototoxic species include Ammi majus, Notobubon galbanum, the parsnip (Pastinaca sativa) and numerous species of the genus Heracleum, especially the giant hogweed (Heracleum mantegazzianum). Of all the plant species that have been reported to induce phytophotodermatitis, approximately half belong to the family Apiaceae.[17]
The family Apiaceae also includes a smaller number of poisonous species, including poison hemlock, water hemlock, spotted cowbane, fool's parsley, and various species of water dropwort.
Some members of the family Apiaceae, including carrot, celery, fennel, parsley and parsnip, contain polyynes, an unusual class of organic compounds that exhibit cytotoxic effects.[18][19]
Apiaceae (/eɪpiːˈeɪsiˌaɪ, -siːˌiː/) or Umbelliferae is a family of mostly aromatic flowering plants named after the type genus Apium and commonly known as the celery, carrot or parsley family, or simply as umbellifers. It is the 16th-largest family of flowering plants, with more than 3,800 species in about 446 genera, including such well-known and economically important plants as ajwain, angelica, anise, asafoetida, caraway, carrot, celery, chervil, coriander, cumin, dill, fennel, lovage, cow parsley, parsley, parsnip and sea holly, as well as silphium, a plant whose identity is unclear and which may be extinct.
The family Apiaceae includes a significant number of phototoxic species, such as giant hogweed, and a smaller number of highly poisonous species, such as poison hemlock, water hemlock, spotted cowbane, fool's parsley, and various species of water dropwort.
Apiacoj havas umbelojn, ombrelosimilajn florarojn, tial la alternativa nomo estas umbeliferoj (Umbeliferae).
Apiacoj havas umbelojn, ombrelosimilajn florarojn, tial la alternativa nomo estas umbeliferoj (Umbeliferae).
Apiaceae las apiáceas, anterior y tradicionalmente llamada Umbelliferae,[1] es una familia de plantas herbáceas y arbustos fanerógamas perteneciente al orden de las apiales.[2] Esta familia está constituida por unos 418 géneros y más de 3257 especies aceptadas[3] extendidas por todo el mundo, aunque son poco frecuentes en zonas tropicales, desérticas y en Australia.
Presentan un tallo a menudo estirado; con la médula blanda o fistulosa. Hojas alternas, casi siempre con una vaina abrazadora grande, enteras, partidas, graminoides o más frecuentemente recortadas, o, hendidas, muy a menudo divididas.[4]:35 Suelen tener resinas y alcaloides, las de terrenos secos con mayor abundancia de gomorresinas y las de terrenos húmedos de alcaloides.
Flores generalmente hermafroditas más o menos actinomorfas; cáliz con 5 sépalos pequeños o nulos; corola con 5 pétalos, frecuentemente lobulados; androceo con 5 estambres; gineceo ínfero bicarpelar con 2 estilos (carácter definitorio de familia), con la base ensanchada formando un estilopodio, los cuales a su vez forman un disco; cada carpelo con dos partes, comisura y dorso, este último puede estar ornamentado.
Inflorescencias en umbela compuesta, raramente en umbela simple o en umbela capituliforme. En la base de los radios de la umbelas primarias suele haber un involucro de brácteas, en ocasiones llamativas, mientras que en la base de los radios de la umbelas secundarias o umbeculas suele hallarse un involucelo de bracteolas.
Frutos secos, derivados del tipo aquenio, esquizocarpicos (diaquenios), que cuando están maduros se separan en dos mericarpos monospermos (una sola semilla), quedando unidos al peciolo por el carpóforo. Cada mericarpo suele presentar costillas (costas) entre las que se pueden presentar costillas secundarias (estas y las primeras pueden diferenciarse en alas, espinas, etc.), bajo ellas puede haber canales oleíferos (vitas) y estrías (valles o valeculas). Dichas semillas maduras son prácticamente indispensables para una correcta identificación de los taxones.[4] Las semillas tienen un endosperma aceitoso.[5][6]
No producen glucósidos cianogénicos. En diversas especies se han registrado compuestos mono y poliacetilénicos tales como el falcarinol (Daucus), la cicutoxina (Cicuta), la enantotoxina (Oenanthe) y la carotatoxina (Daucus). Se presentan algunos alcaloides, tales como la coniína (o cicutina) y la conicina (Conium, Cicuta). Las proantocianidinas están ausentes. Los flavonoides pueden estar presentes: los más comunes son el kaempferol, la quercetina, la luteolina y la apiina (su aglicona es la apigenina). Se encuentran saponinas en algunos casos (como Physospermum verticillatum, que contiene buddlejasaponina IV and songarosaponina).[7] La acumulación de aluminio no se presenta. Se encuentran azúcares no ubicuos, tales como umbeliferosa[8] y apiosa. La cumarina umbeliferina es típica de esta familia.
La cicuta fue la planta utilizada para envenenar a Sócrates.
Apiaceae las apiáceas, anterior y tradicionalmente llamada Umbelliferae, es una familia de plantas herbáceas y arbustos fanerógamas perteneciente al orden de las apiales. Esta familia está constituida por unos 418 géneros y más de 3257 especies aceptadas extendidas por todo el mundo, aunque son poco frecuentes en zonas tropicales, desérticas y en Australia.
Sarikalised (Apiaceae ehk Umbelliferae) on suur õistaimede sugukond, kuhu kuulub umbes 300 perekonda 3000 liigiga.
Sarikalistega seostuvad esmalt suurekasvulised ja kõrvetava toimega karuputked, kuid sarikaliste seas on ka tagasihoidlikke, väiksemaid taimi. Tuntuimad sarikalised on porgand, vürtsköömen, aedtill, koriander, seller ja leeskputk. Nende seas on ka väga mürgiseid esindajaid, nagu täpiline surmaputk.
Sarikalistel on vars õõnes ja vaoline, lehed enamasti suured ja vahelduvalt. Õisik on sarikas, väga sageli liitsarikas.
Sarikalisi kirjeldas esimesena John Lindley 1836. aastal. Nimi on tuletatud tüüpperekonna Apium nimest, mida algselt kasutas Plinius Vanem umbes 50. aastal. Alternatiivne nimetus Umbelliferae on tuletatud õisiku järgi. Esimesena kirjeldas sugukonda eraldi rühmana Jacques Daleschamps' 1586. aastal Historia Generalis Plantarum 'is. Šoti botaaniku Robert Morisoni Plantarum umbelilliferarum distribution nova 'ga 1672. aastal sai sarikalistest esimene taimerühm, kelle kohta süstemaatiline uurimus avaldatud.
Sarikaliste sugukond on APG III süsteemis (2009) paigutatud sarikalaadsete seltsi.[1]
Eestis on esindatud järgmised sarikaliste perekonnad.
Sarikaliste hulka kuuluvad veel näiteks järgmised perekonnad.
Sarikalised (Apiaceae ehk Umbelliferae) on suur õistaimede sugukond, kuhu kuulub umbes 300 perekonda 3000 liigiga.
Sarikalistega seostuvad esmalt suurekasvulised ja kõrvetava toimega karuputked, kuid sarikaliste seas on ka tagasihoidlikke, väiksemaid taimi. Tuntuimad sarikalised on porgand, vürtsköömen, aedtill, koriander, seller ja leeskputk. Nende seas on ka väga mürgiseid esindajaid, nagu täpiline surmaputk.
Sarikalistel on vars õõnes ja vaoline, lehed enamasti suured ja vahelduvalt. Õisik on sarikas, väga sageli liitsarikas.
Apiaceae, lehen Umbelliferae deituak, landare loredunen familia bat da. Apiaceae izena Apium generoaren izenetik eratorria da.
Apiazeak landare kosmopolitak dira, baina gehienbat eskualde epeletan eta azpitropikaletan egoten dira presente.
Euren ezaugarri nagusia, zalantzarik gabe, infloreszentziak dira, lore euritakoa bezala jokatzen dutenak.
Familiak nekazaritza landare asko du, adibidez apioa, azenarioa, anisa eta abar.
Apiaceae, lehen Umbelliferae deituak, landare loredunen familia bat da. Apiaceae izena Apium generoaren izenetik eratorria da.
Apiazeak landare kosmopolitak dira, baina gehienbat eskualde epeletan eta azpitropikaletan egoten dira presente.
Euren ezaugarri nagusia, zalantzarik gabe, infloreszentziak dira, lore euritakoa bezala jokatzen dutenak.
Familiak nekazaritza landare asko du, adibidez apioa, azenarioa, anisa eta abar.
Sarjakukkaiskasvit (Apiaceae) on koppisiemenisten Apiales-lahkoon kuuluva kasviheimo, johon kuuluu arviolta 3 780 lajia 434 suvussa.[2] Heimon vanhin tieteellinen nimi on Umbelliferae.[3]
Sarjakukkaiskasvit ovat tavallisesti ruohovartisia, ja varren nivelvälit ovat usein onttoja. Niiden lehdet ovat kerrannaisia ja lehtikannat ovat leveitä ja tuppimaisia. Kasvien kukinnot sarjoja tai kerrannaissarjoja, josta heimon suomenkielinen ja vanhin tieteellinen nimi juontaa nimensä. Harvemmin kukinto on mykerömäinen. Sarjakukkaisilla verhiö, hetiö ja teriö ovat viisilehtisiä, ja terälehdet ovat kynnellisiä ja kärjestään taipuneita. Verholehdet ovat yleensä pieniä. Kukat ovat kaksineuvoisia ja emilehtiä on kaksi. Hedelmä on tavallisesti kuiva ja jakaantuu kahdeksi pähkylämäiseksi hedelmykseksi, joilla on yhteinen kannatin, karpofori.[2]
Kasveissa on kumariiniyhdisteitä, jotka tuottavat kasveille ominaisen tuoksun. Varastohiilihydraatti on sarjakukkaiskasveilla umbelliferoosia. Puusolukossa putkiloelementit ovat keräytyneet ryhmiksi. Varren perussolukko eli parenkyymi on vähäinen ja sijaitsee trakeoiden eli putkiloiden yhteydessä. Sarjakukkaisilla on monenlaisia ilmarakotyyppejä. Kukan verhiö on pienten, hammasmaisten verholehtien muodostama rengas, tai aivan vähäpätöinen. Terälehdet ovat yksisuonisia, kynnellisiä, erillisiä, ja niissä on tavallisesti sisäänpäin taipuneet kärjet. Luotti on usein pallomainen. Siemenaiheen varsi eli funikulus on lyhyt. Hedelmän anatomiaan kuuluvat ligniinipitoinen mesokarppi eli seinämän keskikerros ja siinä esiintyvät yksittäiset ja monikulmaiset kiteet sekä puutuva sisäkerros eli endokarppi, joka on ainakin kahden solukerroksen paksuinen ja kovettunut tai kuituinen. Siemenkuoren uloin solukerros sisältää ohutseinäisiä soluja.[2]
Sarjakukkaiskasveja esiintyy lähes kaikkialla maapallolla. Erityisesti niiden aluetta on kuitenkin pohjoinen lauhkea vyöhyke.[2]
Heimon lajit ja suvut ryhmittyvät viideksi ryhmäksi.[2]
1. Mackinlayoideae. Kasvit ovat ruohoja, tavallisesti monivuotisia, tai pensaita. Varren perussolukko on tavallisesti erillään putkiloista. Lehdet ovat enemmän tai vähemmän sormijakoisia tai yksinkertaisia, suvussa Mackinlaya enemmän tai vähemmän jalkamaisia eli pedaattisia. Hedelmässä ei ole karpoforia (hedelmyskannatinta). Ryhmässä on seitsemästä yhdeksään sukua ja 93 lajia, jotka kasvavat hajanaisesti eri alueilla eteläisellä pallonpuoliskolla. Runsaslajisimpia ovat suvut Centella, jossa on 40 lajia, 25-lajinen Xanthosia ja 18 lajia käsittävä Actinotus. Mackinlayoideae-kehityshaaran arvellaan olevan noin 66 miljoonaa vuotta vanha.
2. Suku Platysace. Kasvit ovat ruohovartisia, tavallisesti monivuotisia tai pensaita. Lehdet ovat yksinkertaisia ja tavallisesti ehyitä sekä kannastaan melko ohuita. Kukassa ei ole verhiötä. Suvussa on 26 lajia, jotka kasvavat Australiassa, enimmäkseen lounaisosissa.
3. Azorelloideae. Kasvit ovat ruohoja tai pieniä pensaita. Lehdet ovat korvakkeellisia. Hedelmä on siivellinen tai särmikäs, karpofori tavallisesti on. Ryhmä käsittää 21 sukua, joissa on yhteensä 155 lajia. Ne kasvavat enimmäkseen Etelä-Amerikasta Australiaan ulottuvalla alueella ja Antarktisilla saarilla. Peijaputki (Drusa glandulosa) kasvaa Kanariansaarilta Somaliaan ulottuvalla alueella ja suku Dickinsia on kiinalainen.
4. Saniculoideae. Lehdet tavallisesti yksinkertaisia, lavan laitahampaissa karva- tai piikkikärki. Sarjakukinto on enemmän tai vähemmän yksinkertainen tai kukinto on mykerömäinen. Emin vartaloiden ja mesiäiskehrän eli diskuksen välissä on kapea uurre. Hedelmä perätön ja piikkinen tai suomuinen; vapaa karpofori puuttuu. Ryhmässä on 10 sukua ja 335 lajia, ja ryhmä on levinneisyydeltään yleismaailmallinen kosmopoliitti. Ryhmä jakautuu kolmeen alaryhmään:
4.1. Steganotaenieae käsittää kahteen sukuun kuuluvat kaksi tai kolme lajia, jotka ovat pensasmaisia kasveja. Ne kasvavat trooppisessa Afrikassa ja Kapmaan lounaisosassa.
4.2. Phlyctidocarpeae-ryhmässä on vain yksi laji, Phlyctidocarpa flava, joka kasvaa Namibian autiomaassa Lounais-Afrikassa. Sen hedelmät ovat piikkisiä.
4.3. Saniculeae. Kasvit ovat enemmän tai vähemmän ruohovartisia, ja niiden lehdet ovat tavallisesti yksinkertaisia. Lapa on usein leveä, laidan hampaissa on karva- tai piikkikärjet. Sarjakukinnot ovat yksinkertaisia, piikkiputkilla (Eryngium) on pallomainen mykerö ja haavayrteillä (Sanicula) terttumainen kukinto. Ryhmässä pm kahdeksan sukua ja 333 lajia, jotka ovat levinneet kaikkialle maapallolla. Runsaslajisin on piikkiputkien suku 250 lajillaan.
5. Apioideae. Kasvien lehdet ovat sormilehdykkäisiä, tavallisesti moneen kertaan lehdykkäisiä. Sarja kerrannainen. Hedelmä tavallisesti perällinen ja siinä on vapaa, kaksiosainen karpofori. Ryhmä on sarjakukkaisten viidestä ryhmästä suurin ja käsittää noin 380 sukua ja 3 200 lajia kaikkialla maapallolla, enimmäkseen kuitenkin pohjoisella temperaattisella vyöhykkeellä. Ryhmässä on neljä, oikeastaan viisi alaryhmää:
5.1. Lichtensteinieae. Hedelmän karpofori on muodoltaan vaihteleva. Ryhmän kymmenen lajia, jotka ryhmitellään kolmeksi suvuksi, kasvaa Etelä-Afrikassa, yksi laji Namibian autiomaassa ja yksi St. Helenan saarella.
5.2. Annesorhizeae. Joskus puuvartisia. Kuusi sukua ja 21 lajia kasvaa enimmäkseen Etelä-Afrikassa; Etelä-Euroopassa on yksi laji ja Pohjois-Afrikassa, Kanariansaarilla ja Madeiralla yksi.
5.3. Heteromorpheae. Kasvit ovat usein pensasmaisia. Hedelmä ei ole tai on vähän sivuilta tai selkä-vatsasuuntaisesti litistynyt. 11 suvun 36 lajia kasvaa Afrikan lounaisosista Madagaskarille ja Jemeniin ulottuvalla alueella. Runsaslajisin on suku Anginon 12 lajillaan.
5.4. Bupleureae. Kasvit harvoin pensasmaisia. Lehdet ovat yksinkertaisia ja ehytlaitaisia. Sarjoissa ja pikkusarjoissa on hyvin kehittyneet ja lehtimäiset suojuslehdet. Ryhmässä on vain yksi suku, jänönputket (Bupleurum), jonka 190 lajia kasvaa Euroopassa, Pohjois-Afrikassa, Kanariansaarilla, ja idässä Itä-Aasiaan asti. Lisäksi Pohjois-Amerikan lounaisosissa ja Etelä-Afrikassa on kummassakin yksi laji.
5.5. Näiden ryhmien ulkopuolelle, jää joukko sukuja, joissa on enimmäkseen ruohovartisia lajeja. Näitä sukuja on 360, ja niiden yhteinen lajimäärä nousee 3045:een. Runsaslajisimmat niistä ovat keltaputket (Ferula), jossa on 175 lajia, ja pukinjuuret (Pimpinella) 150 lajillaan. 110 lajia on karhunputkien (Angelica), hirvenputkien (Seseli) ja suoputkien (Peucedanum) suvuissa. Seuraavaksi eniten lajeja on suvuissa Lomatium (74 lajia), Heracleum (ukonputket, 65 lajia), Chaerophyllum (kirvelit, 60 lajia), Arracacia (55 lajia), Ligusticum (rantaputket, 50 lajia) ja Thapsia (45 lajia).
Sammakonputket (Hydrocotyle) sisältävä Hydrocotyloideae-ryhmä on aiemmin liitetty sarjakukkaisiin. Nyt sen oikeaksi paikaksi on osoittautunut araliakasvien heimo (Araliaceae). Mackinlayoideae-ryhmän eräät suvut olivat aiemmin araliakasveissa, toiset taas Hydrocotyloideae-ryhmässä. Aikaisemmin australialainen Platysace-suku sijoitettiin Mackinlayoideae-ryhmään, mutta on käynyt ilmi että se on Azorelloideae, Saniculoideae ja Apioideae -ryhmien sisarkladi. Ongelmallisia ovat suvut Klotzschia ja Hermas, joiden asema sarjakukkaisten evoluutiopuussa ei ole vielä selvinnyt. Edellinen suku käsittää Brasiliassa kasvavia ruohoja tai pikku pensaita, joilla on kilpimäiset lehdet, jälkimmäinen on kotoperäinen Etelä-Afrikassa. Azorelloideae-ryhmä sisältää noin puolet niistä suvuista, jotka ennen sisällytettiin Hydrocotyloideae-ryhmään. Stilbocarpa-suku vietiin aiemmin araliakasveihin. Saniculoideae-ryhmä on osoittautunut monofyleettiseksi kaikissa molekyylianalyyseissä. Apioideae-ryhmän evoluutiopuu on hyvin monihaarainen tyvestään.[2]
Sarjakukkaiskasvien perinteinen luokittelu tribuksiin ja sukuihin perustui pääasiassa hedelmien morfologiaan. Niiden evoluutiossa on kuitenkin paljon samansuuntaisuutta eli konvergenssiä eri kehityslinjoissa, joten tuloksena oli polyfyleettisiä ryhmiä. Eräässä tutkimuksessa oli 18 perinteisen suvun edustajia, joista selvitettiin kahden tai useamman DNA-jakson sekvenssit, ja 13 noista suvuista osoittautui joko para- ta polyfyleettiseksi. Aina eivät hedelmäominaisuudet ole ristiriidassa uudelleen vedettyjen sukurajojen kanssa, mutta usein ne ovat harhaanjohtavia.[2]
Sarjakukkaiskasvien eri kehityslinjojen eriytymisen alun on arveltu tapahtuneen 54 tai jopa noin 87 miljoonaa vuotta sitten liitukaudella. Yhdysvaltojen Wyomingin ja Montanan osavaltioiden myöhäisliitukautisista kerrostumista on löydetty hedelmiä, joita pidetään jollekin sarjakukkaiskasville kuuluneina.[4]
Evoluution kulun hahmottaminen edellyttää keskinäisten sukulaisuussuhteiden selvittämistä, josta luokittelussa (ks. edellä) on kyse. Siihen perustuen voidaan tehdä päätelmiä sarjakukkaiskasvien kehityksestä ja maantieteellisestä leviämisestä. Heimon alkuperäiseksi kotiseuduksi on ehdotettu Australiaa. Alaheimot Apioideae ja Saniculoideae ovat voineet eriytyä Afrikassa, sillä kladin Apioideae alaryhmistä kolme ensimmäistä on pieniä ja koostuu pääasiassa eteläafrikkalaisista suvuista. Apioideae-ryhmän alkuperäinen habitus on voinut olla ruohovartinen, vaikka se todennäköisesti syntyi Etelä-Afrikassa, missä esiintyvistä suvuista monet ovat puuvartisia. Jänönputkien (Bupleurum) syntypaikka voi olla tertiaarikauden Euroopassa, joka oli sillon saaristoa. Itä-Afrikasta tuli niiden monimuotoistumiskeskus, kun ne olivat levinneet sinne. Oma osuutensa runsaslukuisten lajien syntymisellä oli myös missä tahansa niiden laajalla levinneisyysalueella Euroopasta ja Pohjois-Afrikasta Itä-Aasiaan.[4]
Sarjakukkaiskasvit ovat eräiden hyönteisten ravintoa ja eräät toiset taas toimivat pölyttäjinä. Tilanne osoittaa, että kasveilla ja hyönteisillä on yhteisevoluutiota (koevoluutio). Ritariperhostoukat (Papilionidae) ovat sarjakukkaisilla huomattavan yleisiä. Niihin ne lienevät siirtyneet piippuruohokasveista (Aristolochiaceae). Niitä ei tavata sarjakukkaisten sukulaisilta, kielopuukasveilta (Pittosporaceae) eikä araliakasveilta (Araliaceae). Toukat syövät myrkyllisiä fumarokumariineja sisältäviä sarjakukkaisia, mutta eivät myrkyttömiä kumariineja sisältäviä kasveja. Eräät Elachistidae-heimon pikkuperhoset ovat yleisiä sarjakukkaisilla, vaikka ne ilmeisesti ovat alun perin rosideihin kuuluvien kasvien syöjiä ja ovat siirtyneet myös mykerökukkaisille (Asteraceae). Agromyzidae-heimon miinaajakärpäsillä on tapahtunut monimuotoistumista lauhkean vyöhykkeen sarjakukkaisilla. Ne olivat alun perin leinikkikasvien (Ranunculaceae) hyväksikäyttäjiä. Sarjakukinnon kaikki kukat avautuvat enemmän tai vähemmän samanaikaisesti. Erityisesti monilla Saniculoideae-kladin lajeilla kukinnon suojuslehdet toimivat terälehtien tavoin ja kukinnon muut osat ovat hyvin surkastuneita, joten kokonaisuus vaikuttaa yhdeltä ainoalta kukalta. Monissa Apioideae-ryhmän sarjoissa reunakukat ovat muita kookkaampia, ja sarjassa uloimpana olevat terälehdet voivat olla sisempiä isompia, joten kukinto muistuttaa yhä enemmän säteittäistä kukkaa. Esimerkiksi porkkanalla (Daucus carota) sarjan keskellä on tumma kukka; sillä voi olla merkitystä pölyttävien kärpästen houkuttimena. Hyönteiset, erityisesti muurahaiset, voivat toimia myös hedelmien levittäjinä; tätä myrmekokoriaksi kutsuttua ilmiötä tavataan suvussa Platysace ja monilla Mackinlayoideae-ryhmän lajeilla.[4]
Monimuotoisuutta esiintyy myös kasvullisissa osissa. Lehtimuotojen vaihtelevuus on huomattavaa sarjakukkaiskasvien heimon kasveissa. Esimerkkinä mainittakoon Tyynenmeren ympärysmaissa kasvava pieni Oreomyrrhis-suku, jossa on lajeja, joilla on neljänlaisia lehtiä: hyvin hienojakoisiksi lehdyköiksi jakautuneita ja lehtiä, joiden ruodin molemmin puolin on lähes hammasmaisia lehdyköitä, nauhamaisia lehtiä, jotka toisinaan ovat kärjestä liuskoittuneet, sekä pieniä, ehyitä lehtiä. Vm. tapauksessa kasvi on mättäitä muodostava ja melkein sammalmainen, ja sen voi helposti sekoittaa yksisirkkaisiin kuuluvan Centrolepidaceae-heimon kasveihin. Lajeja, joilla on kaikkia näistä lehtityypeistä, löytyy Uuden-Guinean vuorilta. Oreomyrrhis on todennäköisesti monofyleettinen suku, mutta se sijoittuu hyvin osaksi kirvelien sukua (Chaerophyllum), jota on pidetty hyvin tunnettuna. Kääpioruoholajilla Lilaeopsis occidentalis ja lajilla Oxyopolis greenmanii on tasasoukat lehdet, joissa on nivelkohtia. Nämä lehdet ovat verrattavissa kerrannaislehtien keskiruotiin, jonka nivelissä on vettä erittäviä hydatodi-rauhasia, jotka edustavat hyvin surkastuneita lehdyköitä. Tämänkaltaisia lehtiä näyttä kehittyneen monta kertaa sarjakukkaiskasvien evoluutiossa. Jänönputkilla (Bupleurum) on eheät lehdet, pyöröjänönputkella (B. rotundifolium) ne ovat melkein pyöreitä, ehyitä ja vartta ympäröiviä.[4]
Siemenet, joissa on suhteellisen pitkät alkiot, ovat voineet kehittyä avoimissa kasvuympäristöissä yksivuotisilla sarjakukkaislajeilla. Siementaimen morfologiassa on huomattavaa vaihtelua. Monilla sarjakukkaisilla siemen itää maan sisässä, ja sirkkasilmu lopettaa kasvunsa. Siihen liittyy melko usein vain yhden sirkkalehden kehittyminen.[4]
Sarjakukkaiskasveissa on eräitä hyötykasveja. Niitä käytetään ravintokasveina, mausteina, eläinten rehuna tai lääkekasveina. Sarjakukkaisiin kuuluu myös muutamia koristekasveja. Seuraavassa merkittäviä lajeja ja sukuja:[5]
Kuten edellä on todettu on sarjakukkaiskasvien perinteinen sukujako käymistilassa, ja alla oleva luettelo on hyvin epätäydellinen. Uudenaikaisempi on löydettävissä Angiosperm Phylogeny -sivustolta: http://www.mobot.org/mobot/research/apweb/genera/apiaceaegen.html.[6]
Sarjakukkaiskasveihin on aiemmin luokiteltu:
Sarjakukkaiskasvit (Apiaceae) on koppisiemenisten Apiales-lahkoon kuuluva kasviheimo, johon kuuluu arviolta 3 780 lajia 434 suvussa. Heimon vanhin tieteellinen nimi on Umbelliferae.
Umbelliferae • Apiacées, Ombellifères
Les Apiaceae, en français Apiacées, anciennement Umbelliferae, les Ombellifères, sont une famille de plantes dicotylédones présentant quatre caractéristiques[1] :
Cette famille relativement homogène, à répartition cosmopolite, comprend près de 3 500 espèces réparties en 463 genres[2], surtout présentes dans les régions tempérées du monde. C'est l'une des plus importantes familles de plantes à fleurs, après les Orchidaceae, les Asteraceae et les Fabaceae par le nombre d'espèces. Plusieurs de ces espèces sont des légumes ou donnent des condiments appréciés, mais quatre sont mortellement toxiques comme la Grande ciguë, la Petite ciguë, l'Œnanthe safranée et le Cerfeuil des fous.
Le nom générique d’Apium (qui désignait dans l'antiquité le céleri) est originellement utilisé par Pline l'Ancien vers 50 apr. J.-C. pour désigner des plantes ressemblant au céleri[3]. Les Apiaceae, décrites pour la première fois par le botaniste John Lindley en 1836, ont un nom scientifique latin qui dérive du nom du genre type Apium par suffixation -āceae, pluriel féminin du latin -āceus « ressemblance »[4].
Umbelliferae (du latin umbella, ombrelle qui vient de umbra ombre) est un nom alternatif de cette famille, basé sur la structure des inflorescences disposées en ombelle qui les font ressembler à des ombrelles. Cependant, l’appellation n'étant pas basée sur un nom de genre, on lui a préféré Apiaceae, conformément au code international de nomenclature botanique, Umbelliferae (Ombellifères) faisant partie des noms dits nomen conservandum, c'est-à-dire « conservés par un long usage »[Note 1].
En 1672 le botaniste Robert Morison publia un ouvrage sur les Ombellifères, première monographie consacrée à une famille de végétaux, intitulée Plantarum umbelliferarum distribution nova[5].
Selon Catalogue of Life (5 mars 2021)[6] :
La famille des Apiacées compte principalement des plantes herbacées annuelles souvent odorantes, bisannuelles ou vivaces, mais aussi quelques arbres et arbustes.
Leur appareil souterrain pérennant est très varié : racine pivotante, rhizome ou tubercule.
Leur tige noueuse est souvent cannelée (sillons dans le sens de la longueur, cette forme étant due à des faisceaux de collenchyme sous-épidermiques qui parcourent la tige sur toute sa longueur) et devient généralement creuse par résorption de la moelle.
Des canaux sécréteurs d'essences et de résines circulent dans les racines et les tiges, faisant de la majorité des Apiaceae des plantes aromatiques à l'odeur caractéristique forte lorsqu'on les froisse ou on les broie.
Les feuilles sont alternes, sans stipules, à pétiole engainant partiellement la tige, et le plus souvent composées pennées à folioles finement découpées. Quelques rares espèces ont cependant des feuilles entières (buplèvre par exemple)[8].
Abandonnant les alcaloïdes et les iridoïdes auxquels les prédateurs ont eu le temps de s'adapter, cette famille est la première avec les Asteraceae à développer deux nouvelles classes de repellents, les lactones sesquiterpéniques[9] et les polyacétyléniques (dérivés de polyacétylène et substances biogénétiquement apparentées) qui ont notamment des propriétés cytotoxiques, antimicrobiennes, anti-inflammatoires, neurotoxiques et phototoxiques[10].
L'inflorescence typique des Apiacées, justement appelées ombellifères, est l'ombelle qui peut être simple ou le plus souvent composée d'ombellules. Elle est parfois condensée en un capitule (Panicaut, Astrance). Les ombelles sont souvent munies à leur base d'un involucre formé de 1 à 20 bractées parfois ramifiées (bractées foliacées) divisées en segments allongés. Ces bractées peuvent devenir épineuses (Panicaut) ou pétaloïdes (Astrance). Les fleurs, généralement de petite taille due à l'inflorescence relativement condensée, à symétrie pentamère, sont le plus souvent blanches ou jaunâtres, quelquefois rougeâtres comme la fleur centrale de l'ombelle de carotte. L'ombelle est en effet souvent polygame, ce qui se traduit par un dimorphisme floral[11] : les fleurs centrales sont bisexuées ou femelles et actinomorphes, les fleurs périphériques sont mâles ou stériles et zygomorphes, avec une corolle plus développée (Berce, Coriandre), contribuant à faire de l'ombelle une simili-fleur. Les périphériques servent essentiellement d'organes d'attraction pour les insectes pollinisateurs et les centrales sont surtout réservées à la reproduction. Le périanthe est constitué d'un calice à 5 sépales minuscules ou absents[12] (perte évolutive), et d'une corolle à 5 pétales libres caduc, parfois échancrés. L'androcée est isostémone, avec 5 étamines alternipétales, à filets libres, et avec des anthères à déhiscence longitudinale. La protandrie favorise la fécondation croisée. Le gynécée comprend deux carpelles antéro-postérieurs, soudés en un ovaire infère. L'ovaire porte deux styles qui s'élargissent à la base en un disque ou coussinet nectarifère (stylopode). Les fruits secs appelés à tort « graines », sont des schizocarpes qui se scindent en deux à maturité (diakènes), chaque partie (akène souvent suspendu au bout d'une columelle bifide) appelée méricarpe contenant une graine. Les méricarpes sont toujours plus ou moins côtelés (5 côtes primaires par méricarpe). Les fruits sont très diversifiés par leurs formes externes : présence de crochets ou d'épines, de protubérances ou de poils, parfois d'ailes, qui sont importants à observer pour la détermination des espèces[8].
Racine de persil.
Ombelle composée.
Le rôle de la fleur centrale stérile, d'un pourpre foncé, reste encore débattu[13].
La grande astrance.
Selon GRIN (5 mars 2021)[7], la famille des Apiaceae comprend trois sous-familles, vingt-cinq tribus et cinq sous-tribus :
Catalogue of Life (5 mars 2021)[6] ajoute la sous-famille des Hydrocotyloideae.
La famille des Apiaceae est présente dans tous les continents habités, mais surtout dans les régions tempérées, spécialement de l'Ancien Monde.
En France, cette famille regroupe en particulier : l'anis vert, l'aneth, la berce, la carotte, le cerfeuil, le céleri, le persil, le panais, le fenouil, la coriandre, la livèche, le cumin, l'angélique, la criste marine, mais aussi : la ciguë, le Séséli tortueux, les panicauts, les œnanthes, les buplèvres, les aches, les lasers et le moloposperme du Péloponnèse.
Ces plantes peuvent être confondues avec des Apiaceae toxiques mortelles : Conium maculatum (grande ciguë mortelle à petit dose), Aethusa cynapium (petite ciguë), Cicuta virosa (ciguë aquatique), Oenanthe crocata (œnanthe safranée), Ferula communis (Férule). Un moyen mnémotechnique de les distinguer en France est : « s'il y a des poils, c'est au poil », les ombellifères toxiques mortelles n'étant pas poilues[15]. Ce moyen mnémotechnique est juste indicatif car les dangers de confusion restent forts et le cueilleur ne doit pas oublier la possible existence d'exceptions : certaines ombellifères poilues, sans être mortelles, sont toxiques (par exemple les chérophylles, dont les feuilles et les tiges sont toxiques, et présentent des poils). Il arrive de plus que les informations rapportant la toxicité de diverses plantes de cette famille, dont les chérophylles, proviennent de confusions avec des Ombellifères toxiques comme la Grande ciguë[16],[17].
L’hyperpigmentation provoquée par l’application de certaines Rutaceae et Apiaceae riches en furanocoumarines a été mise à profit par les Égyptiens, la médecine ayurvédique et Dioscoride pour traiter le psoriasis, le vitiligo et d’autres affections dermatologiques. La médecine contemporaine a repris ces pratiques anciennes pour traiter les mêmes affections. Cette photochimiothérapie (PUVAthérapie) consiste en l’ingestion par le patient d’une dose voisine de 0,6 mg/kg de xanthotoxine et ensuite, il doit être soumis à une exposition contrôlée de rayons UV longs (320-380 nm) (Béani, 1991). Cette pratique n’est pas sans risque et peut être la cause de cancérogenèse, si l’on considère la photosensibilisation de ces furanocoumarines en cas d’exposition solaire (Lindelöf et al., 1991). La présence de ces furanocoumarines dans l’huile essentielle de Citrus aurantium L. ssp. bergamia Engler, a poussé l’Union Européenne, en juin 1995, à interdire la commercialisation des préparations destinées à accélérer le bronzage et dont la teneur en bergaptène dépassait 0,2 %(Folléa, 1995 ; Bruneton, 2001).
Umbelliferae • Apiacées, Ombellifères
Les Apiaceae, en français Apiacées, anciennement Umbelliferae, les Ombellifères, sont une famille de plantes dicotylédones présentant quatre caractéristiques :
leur inflorescence, typique, est une ombelle d'où l'appellation d’Ombellifères ou Umbelliferae, nom alternatif ; cependant quelques espèces[Lesquelles ?] de la famille ne forment pas d'ombelles ; feuilles alternes, composées, pennées, au pétiole engainant au niveau des nœuds ; tige creuse et dotée de canaux sécréteurs de résines et d'essences odorantes ; fruits secs doubles (dénommés diakènes).Cette famille relativement homogène, à répartition cosmopolite, comprend près de 3 500 espèces réparties en 463 genres, surtout présentes dans les régions tempérées du monde. C'est l'une des plus importantes familles de plantes à fleurs, après les Orchidaceae, les Asteraceae et les Fabaceae par le nombre d'espèces. Plusieurs de ces espèces sont des légumes ou donnent des condiments appréciés, mais quatre sont mortellement toxiques comme la Grande ciguë, la Petite ciguë, l'Œnanthe safranée et le Cerfeuil des fous.
Fine is ea Apiaceae nó Umbelliferae, den chuid is mó is plandaí bláthanna aramatacha iad, ar a dtugtar orthu de gnáth soilire, cairéad nó peirsil. Tá an fhine, a bhfuil ainmnithe as a tíopafhine Apium, mór, le níos mó ná 3,700 speiceas scaipthe ar fud 434 genera; tá sé ar an 16ú fhine is mó de na plandaí bláthanna.[1] San áireamh san fhine seo tá na plandaí aithnidiúla seo a leanas: gallfheabhrán, ainís, arracaicia, asafoetida, chearbhais, cairéad, soilire, Centella asiatica, costóg, lus áinleoige, lus an choire (cilantro), culantro, cuimín, lus mín, finéal, moing mhear, sunais, peirsil bhó, peirsil,meacan bán, pléascán, cuileann trá, feabhrán capaill agus planda Róisín (planda a bhfuil a fhéiniúlacht doiléir agus a d'fhéadfadh a bheith imithe in éag).
Fine is ea Apiaceae nó Umbelliferae, den chuid is mó is plandaí bláthanna aramatacha iad, ar a dtugtar orthu de gnáth soilire, cairéad nó peirsil. Tá an fhine, a bhfuil ainmnithe as a tíopafhine Apium, mór, le níos mó ná 3,700 speiceas scaipthe ar fud 434 genera; tá sé ar an 16ú fhine is mó de na plandaí bláthanna. San áireamh san fhine seo tá na plandaí aithnidiúla seo a leanas: gallfheabhrán, ainís, arracaicia, asafoetida, chearbhais, cairéad, soilire, Centella asiatica, costóg, lus áinleoige, lus an choire (cilantro), culantro, cuimín, lus mín, finéal, moing mhear, sunais, peirsil bhó, peirsil,meacan bán, pléascán, cuileann trá, feabhrán capaill agus planda Róisín (planda a bhfuil a fhéiniúlacht doiléir agus a d'fhéadfadh a bheith imithe in éag).
Apiaceae é unha familia de plantas anxiospermas (plantas con flor - división Magnoliophyta), pertencente á orde Apiales. Anteriormente coñecida como Umbelliferae (ambos os nomes son autorizados polo ICBN) e vernaculizado para umbelífera, esta é unha familia composta por plantas normalmente aromáticas e de talo oco. Inclúe especies como a cenoria e outros parentes. Posúe preto de 300 xéneros, contendo máis de 3 000 especies.
As flores son pequenas e posúen simetría radial con 5 sépalos, 5 pétalos e 5 estames. Están dispostas nunha inflorescencia en forma de umbela, de aí o seu anterior nome de Umbelliferae. Varias especies posúen inflorescencias onde as flores presentan dimorfismo, posuindo as máis externas pétalos máis vistosas destinadas á atracción dos insectos, en canto as máis internas son máis discretas, concentrándose na reprodución.
A familia contén algunhas especies altamente tóxicas, como o Conium, tamén coñecido como cicuta (o veleno e non o xénero moi semellante co Conium, e tamén altamente velenoso Cicuta). Esta planta foi utilizada para executar a Sócrates e tamén actúa como veleno na punta de frechas. Contén tamén algunhas plantas moi útiles, tales como a cenoria, o pirixel, o apio e o fiúncho
As Apiaceae son parentes próximas da familia Araliaceae. Algúns sistemas de clasificación recentes colocan as Araliaceae nunha familia Apiaceae expandida, mais esta clasificación non foi recoñecida. Os xéneros Hydrocotyle e Trachymene, tradicionalmente incluídos nas Apiaceae, están actualmente inseridos, dun xeito xeral, na familia Araliaceae.
Entre os membros mais notables inclúense: Anethum graveolens - endro; Anthriscus cerefolium - cerefolio; Apium graveolens - apio; Conium maculatum - cicuta; Coriandrum sativum - coandro; Cuminum cyminum - comiño; Daucus carota - cenoria; Foeniculum vulgare - fiúncho; Pastinaca sativa - charouvía; Petroselinum crispum - pirixel; Pimpinella anisum - anís
Apiaceae é unha familia de plantas anxiospermas (plantas con flor - división Magnoliophyta), pertencente á orde Apiales. Anteriormente coñecida como Umbelliferae (ambos os nomes son autorizados polo ICBN) e vernaculizado para umbelífera, esta é unha familia composta por plantas normalmente aromáticas e de talo oco. Inclúe especies como a cenoria e outros parentes. Posúe preto de 300 xéneros, contendo máis de 3 000 especies.
ÍndiceŠtitarke (celerovke, kimovke; lat. Apiaceae, Umbelliferae) su porodica dvosupnica kojoj pripada 418 rodova s 3.257 vrsta trajnih i jednogodišnjih zeleni, rjeđe polugrmova i grmova.
To su uglavnom zeljaste biljke sa šupljim stablikama i raznolikim, često i višestruko perastim listovima. Dvospolni, rijetko jednospolni cvjetovi većinom su u sastavljenim, rjeđe u jednostavnim štitcima (po kojima je porodica nazvana), katkada nalik na glavicu. Plod kalavac u pravilu se raspada na 2 plodića (merikarpa).
Najčešće imaju aromatičan, često i vrlo prodoran miris od prisutnih eteričnih ulja.
Štitarke su rasprostranje u Sredozemlju i jugozapadnoj Aziji. Mnoge se vrste uzgajaju kao povrće, začinske ili ljekovite npr. anis (Pimpinella anisum), anđelika (angelica archangelica), celer (Apium graveolens), kim (Carum carvi), komorač (Foeniculum vulgare), kopar (Antheum graveolens), korijander (Coriandrum sativum), ljupčac (Levisticum officinale), motar (Crithmum maritimum), mrkva (Daucus), peršin (Petroselinum crispum), a neke kao ukrasne npr. kotrljan (Eryngium).
U Hrvatskoj iz porodice štitarki raste približno 65 rodova s približno 170 vrsta. Zvinčac (Bupleurum), pukovica (Peucedanum) i devesilje (Seseli) su zastupljeni s po desetak vrsta, ostali s manje: čehulja (Myrrhis), razgranjena portenšlagija (Athamanta ramosissima), jarčevac (Aegopodium), ježika (Echinophora spinosa), milogled ili zdravčica (Sanicula), motar (Crithmum maritimum), volujsko oko (Hacquetia). Porodici pripadaju i neke smrtno otrovne vrste: divlji peršin (Aethusa cynapium), pjegava velika kukuta (Conium maculatum), otrovna trubeljika (Cicuta virosa).[1]
Štitarke (celerovke, kimovke; lat. Apiaceae, Umbelliferae) su porodica dvosupnica kojoj pripada 418 rodova s 3.257 vrsta trajnih i jednogodišnjih zeleni, rjeđe polugrmova i grmova.
Wokołkowe rostliny (Apiaceae, prjedy Umbelliferae) su swójba symjencowych rostlinow (Spermatophytina).
Synonymy za Apiaceae Lindl. su Actinotaceae A.I.Konstant. & Melikyan, Ammiaceae Bercht. & J.Presl, Angelicaceae Martinov, Daucaceae Martinov, Ferulaceae Sacc., Saniculaceae Bercht. & J. Presl, Umbelliferae Juss., nom. cons. [1].
Sotrowski taxon wokołkowych rostlinow znutřka porjada Apiales je skupina z Pittosporaceae, Araliaceae a Myodocarpaceae. [2] Swójba wobsahuje něhdźe 434 rodow [1] z něhdźe 3780 družinami. Swójba so z lěta 2010 hižo jenož do třoch podswójbow rozrjaduje.[3]
Wokołkowe rostliny (Apiaceae, prjedy Umbelliferae) su swójba symjencowych rostlinow (Spermatophytina).
Suku adas-adasan atau Apiaceae adalah salah satu suku anggota tumbuhan berbunga. Menurut Sistem klasifikasi APG II dan Sistem Cronquist suku ini termasuk dalam bangsa Apiales. Dalam sistem lama, nama suku ini adalah Umbelliferae, merujuk pada tipe perbungaannya.
Suku ini memiliki banyak anggota, banyak di antaranya merupakan tumbuhan rempah-rempah bumbu dan obat, seperti seledri, wortel, adas pedas, adas manis (anis), adas sowa ("dill"), jintan, dan jintan hitam.
Daftar lengkap marga anggota dapat dilihat pada artikel Daftar genus anggota Apiaceae.
Suku adas-adasan atau Apiaceae adalah salah satu suku anggota tumbuhan berbunga. Menurut Sistem klasifikasi APG II dan Sistem Cronquist suku ini termasuk dalam bangsa Apiales. Dalam sistem lama, nama suku ini adalah Umbelliferae, merujuk pada tipe perbungaannya.
Suku ini memiliki banyak anggota, banyak di antaranya merupakan tumbuhan rempah-rempah bumbu dan obat, seperti seledri, wortel, adas pedas, adas manis (anis), adas sowa ("dill"), jintan, dan jintan hitam.
Daftar lengkap marga anggota dapat dilihat pada artikel Daftar genus anggota Apiaceae.
Sveipjurtaætt (fræðiheiti: Apiaceae eða Umbelliferae) er ætt dulfrævinga sem venjulega eru lyktsterkir með holan stöngul og blómsveip. Þessari ætt tilheyra meðal annars matjurtir eins og hvönn og gulrót, og kryddjurtir eins og steinselja, dill, kúmen, kóríander og kerfill. Sveipjurtaætt er stór ætt sem telur um 300 ættkvíslir og meira en 3000 tegundir. Blómin eru samhverf með fimm bikarblöð, fimm krónublöð og fimm fræfla.
Le Apiaceae o Umbelliferae (nomen conservandum), in lingua corrente Ombrellifere, sono una famiglia di piante dicotiledoni che comprende circa 3000 specie suddivise in 420 generi presenti in tutte le zone temperate del mondo.
È una famiglia relativamente omogenea, caratterizzata da una infiorescenza tipica, l'ombrella.
Le Apiaceae (dal latino apium, sedano) sono delle piante erbacee generalmente annuali, talvolta biennali o perenni. La famiglia conta anche degli alberi ed arbusti.
Il gambo è spesso cavo, e porta all'esterno dei solchi nel senso della lunghezza.
Le foglie sono alterne, senza stipole, e spesso composte da foglioline finemente traforate, ma alcune specie (es. Bupleurum rotundifolium L.) hanno, come eccezione, foglie intere. Spesso i piccioli sono allargati alla loro base, inguainando il gambo.
L'infiorescenza tipica delle Apiaceae, giustamente chiamate ombrellifere, è l'ombrella che può essere semplice o composta di ombrelluli. Le ombrelle sono spesso munite alla base di un involucro formato di brattee.
I fiori, piccoli, pentameri, a simmetria raggiata, sono spesso bianchi o giallastri, talvolta rossastri come il fiore centrale dell'ombrella di carota. Sono costituiti quindi da 5 petali e 5 sepali ridotti, l'androceo è formato da 5 stami, l'ovario è infero formato da due carpelli. L'ovario porta due stili che si allargano alla base in un disco nettarifero.
Talvolta, i fiori periferici dell'ombrella sono irregolari, coi petali esterni nettamente più grandi, e contribuiscono a fare dell'ombrella un "simil-fiore".
I frutti, secchi, sono dei diacheni che si scindono in due a maturità, ogni parte contenente un seme. Sono molto diversificati nelle loro forme esterne: si può avere presenza di uncini o di spine, di protuberanze o di peli, talvolta di ali e sono importanti da osservare per la determinazione delle specie.
Lo stesso argomento in dettaglio: Generi di Apiaceae. La famiglia comprende circa 3000 specie suddivise in 420 generi.
Fu la prima famiglia di piante floreali ad essere riconosciuta dai botanici, verso la fine del XVI secolo, e il primo gruppo di piante ad essere soggetta ad uno studio sistematico di classificazione nel 1672 ad opera di Robert Morison[1].
La famiglia delle Apiaceae è presente in tutti i continenti eccetto l'Antartide, ma soprattutto nelle regioni temperate, specialmente del Vecchio mondo.
L'iperpigmentazione provocata dall'applicazione di certe Rutaceae e Apiaceae ricche in furanocumarine è stata utilizzata dagli egiziani, dalla medicina ayurvedica e da Dioscoride per trattare la psoriasi, la vitiligine e altre malattie dermatologiche. La medicina contemporanea ha ripreso queste vecchie pratiche per trattare le stesse malattie.
Questa fotochemioterapia (terapia PUVA) consiste nell'ingestione da parte del paziente di una dose di circa 0,6 mg/kg di xantotossine; il paziente viene poi sottoposto ad un'esposizione controllata di raggi UV lunghi, 320-380 nm, (Béani, 1991). Questa pratica non è senza rischio e può essere causa di cancerogenesi, in seguito alla fotosensibilizzazione di queste furanocumarine in caso di esposizione solare (Lindelöf ed al., 1991).
La presenza di queste furanocumarine nell'olio essenziale di Citrus aurantium L. ssp. bergamia Engler, ha spinto l'Unione Europea, nel giugno 1995, a vietare la commercializzazione delle preparazioni destinate ad accelerare l'abbronzatura in cui il tenore di bergaptene superava lo 0, 2%. (Folléa, 1995; Bruneton, 2001)
Apiaceae, olim Umbelliferae, sunt plantarum familia quae apia, carotas, et alias species aromaticas complectitur. Familia est magna: ei sunt circa 300 genera et plus quam 3000 species.
Species saepissime cultivatae sunt
Bailey, Liberty Hyde, et Ethel Zoe Bailey, editores. 1976. Hortus Third: A Concise Dictionary of Plants Cultivated in the United States and Canada. Rev. ed. Novi Eboraci: Macmillan.
Situs scientifici: Tropicos • Tela Botanica • GRIN • ITIS • NCBI • Biodiversity • Encyclopedia of Life • Plant Name Index • WoRMS: Marine Species • Fossilworks • Flora of China 
Haec stipula ad biologiam spectat. Amplifica, si potes! Apiaceae, olim Umbelliferae, sunt plantarum familia quae apia, carotas, et alias species aromaticas complectitur. Familia est magna: ei sunt circa 300 genera et plus quam 3000 species.
Species saepissime cultivatae sunt
Aciphylla spp. Actinotus spp. Aegopodium spp. Aletes spp. Ammi spp. Anethum graveolens Angelica spp. Anthriscus cerefolium Angelica spp. Apium spp. Arracacia spp. Astrantia spp. Bupleurum spp. Carum carvi Centella asiatica Chaerophyllum spp. Cicuta — Conium maculatum Conium spp. Coriandrum sativum Crithmum spp. Cryptotaenia spp. Cuminum cyminum Carota — Daucus carota Erigenia spp. Eryngium spp. Ferula spp. Foeniculum : Foeniculum vulgare Hacquetia spp. Helioselinum — Apium graveolens Heracleum spp. Hydrocotyle spp. Levisticum spp. Ligusticum : Levisticum officinale Lomatium spp. Meum spp. Musineon spp. Murra — Myrrhis odorata Myrrhis spp. Oenanthe spp. Olusatrum seu hipposelinum : Smyrnium olusatrum Oreoxis spp. Osmorhiza spp. Pastinaca — Pastinaca sativa Perideridia spp. Petroselinum crispum Pimpinella : Pimpinella anisum Sanicula spp. Seseli spp. Seum spp. Smyrnium spp. Taenidia spp. Trachymene spp. Zizia spp.Salieriniai, Skėtiniai (Apiaceae) – magnolijūnų (Magnoliophyta) augalų šeima, kuriai priklauso įvairaus amžiaus žolės, rečiau krūmai. Stiebai dažniausiai tuščiaviduriai, sustorėjusiais bambliais. Lapai pražanginiai, su plačia makštimi pamate. Lapalakštis paprastai plaštakiškai arba plunksniškai suskaidytas. Žiedynai – skėčiai, susitelkę stiebo ir jo šakų viršūnėse.
Daugumos salierinių augalų rūšių visuose organuose yra eterinių aliejų, dervų ir kitų kvapių medžiagų. Dėl malonaus kvapo daugelį rūšių panaudojama parfumerijos ir maisto pramonėje. Gausiai auginamos kai kurios daržovės – morka, salieras, pastarnokas. Šioje augalų šeimoje yra vaistinių augalų, taip pat ir nuodingų. Kelios rūšys auginamos kaip dekoratyvinės.
Iš viso šeimoje apie 400 genčių ir 2850 rūšių, kurios plačiai paplitusios vidutinio klimato juostoje.
Lietuvoje auga šių genčių augalai:
Į Lietuvos raudonąją knygą įrašyti šie salieriniai:
Salieriniai, Skėtiniai (Apiaceae) – magnolijūnų (Magnoliophyta) augalų šeima, kuriai priklauso įvairaus amžiaus žolės, rečiau krūmai. Stiebai dažniausiai tuščiaviduriai, sustorėjusiais bambliais. Lapai pražanginiai, su plačia makštimi pamate. Lapalakštis paprastai plaštakiškai arba plunksniškai suskaidytas. Žiedynai – skėčiai, susitelkę stiebo ir jo šakų viršūnėse.
Daugumos salierinių augalų rūšių visuose organuose yra eterinių aliejų, dervų ir kitų kvapių medžiagų. Dėl malonaus kvapo daugelį rūšių panaudojama parfumerijos ir maisto pramonėje. Gausiai auginamos kai kurios daržovės – morka, salieras, pastarnokas. Šioje augalų šeimoje yra vaistinių augalų, taip pat ir nuodingų. Kelios rūšys auginamos kaip dekoratyvinės.
Iš viso šeimoje apie 400 genčių ir 2850 rūšių, kurios plačiai paplitusios vidutinio klimato juostoje.
Čemurziežu dzimta (Apiaceae, Umbelliferae), tiek saukta arī par seleriju dzimtu, ir divdīgļlapju dzimta.
Čemurziežiem ziedi ir sakārtoti čemuros un stublājos — ar tukšu vidu. Čemurzieži ir augi, kurus var pazīt pēc ziedu sakopojuma lielākās vai mazākās ziedkopās — saliktos vai vienkāršos čemuros. Pie mums čemurzieži ir daudzgadīgi, dažkārt arī viengadīgi vai divgadīgi lakstaugi. Pasaulē ir pazīstami arī čemurziežu dzimtas puskrūmi un krūmi. Diezgan raksturīga dzimtas pazīme ir dobi stublāji.
Lapas parasti izvietotas pamīšus, augšējās ir sēdošas, apakšējās - ar kātu. Lapas plātne reti ir vesela, lielākoties tā ir šķelta vai dalīta.
Ziedi ir neuzkrītošās krāsās: balti iedzelteni vai sārti. Tie ir nelieli, divdzimumu, ar 5 saaugušām kauslapām un 5 brīvām vainaglapām. Arī putekšņlapas ir 5, augļlapas — 2. ziedi sakopoti vienkāršos vai saliktos čemuros.
Čemurziežu dzimta (Apiaceae, Umbelliferae), tiek saukta arī par seleriju dzimtu, ir divdīgļlapju dzimta.
Čemurziežiem ziedi ir sakārtoti čemuros un stublājos — ar tukšu vidu. Čemurzieži ir augi, kurus var pazīt pēc ziedu sakopojuma lielākās vai mazākās ziedkopās — saliktos vai vienkāršos čemuros. Pie mums čemurzieži ir daudzgadīgi, dažkārt arī viengadīgi vai divgadīgi lakstaugi. Pasaulē ir pazīstami arī čemurziežu dzimtas puskrūmi un krūmi. Diezgan raksturīga dzimtas pazīme ir dobi stublāji.
Lapas parasti izvietotas pamīšus, augšējās ir sēdošas, apakšējās - ar kātu. Lapas plātne reti ir vesela, lielākoties tā ir šķelta vai dalīta.
Ziedi ir neuzkrītošās krāsās: balti iedzelteni vai sārti. Tie ir nelieli, divdzimumu, ar 5 saaugušām kauslapām un 5 brīvām vainaglapām. Arī putekšņlapas ir 5, augļlapas — 2. ziedi sakopoti vienkāršos vai saliktos čemuros.
De schermbloemenfamilie (Apiaceae of Umbelliferae: beide wetenschappelijke namen zijn toegestaan) is een familie van bedektzadige planten, meestal aromatische met holle stengels. Wereldwijd komen zo'n 3500 soorten voor in ruim 440 geslachten. De meeste soorten zijn vaste planten.
De familie bevat enkele zeer giftige soorten zoals de gevlekte scheerling (Conium maculatum) en dodemansvingers (Oenanthe crocata), maar ook zeer nuttige planten zoals anijs, karwij, venkel, peterselie, pastinaak en wortel maken deel uit van deze familie.
De plant heeft meestal een penwortel. De afwisselend staande bladeren zijn meestal enkel geveerd of meervoudig geveerd.
De bloeiwijze is meestal een samengesteld scherm, dat uit meerdere stralen bestaat. De bloeiwijze heeft een of twee krans(en) van schutbladen. De krans van schutbladen aan de voet van de zijassen (bloemstelen) van een scherm wordt het omwindsel genoemd. Bij het schermpje (scherm van de 2de orde) wordt het een omwindseltje genoemd. De bloeiwijze is meestal vlak of bol. Bij de reuzenberenklauw komt een variabel aantal samengestelde schermen voor.
De bloem bestaat uit vijf kelk- en vijf, meestal witte of soms gele, roze, violette kroonbladen. De kelkbladen zijn vaak verschrompeld of ontbreken. De kroonbladen hebben vaak een teruggeslagen top (Lobulum inflexum). Er zijn vijf meeldraden, die tijdens het knopstadium gekromd zijn en twee stijlen en twee vruchtbladen. Aan de voet van de stijlen zit een schijf- of kegelvormig nectarkussentje (stylopodium).
De bloemformule is: ⋆ K 5 − 0 C 5 A 5 G ( 2 ) ¯ {displaystyle star K_{5-0};C_{5};A_{5};G_{overline {(2)}}}
De vrucht is een tweedelige splitvrucht.
Drievoudig geveerd blad van bergseselie
Bloeiwijze van gewone engelwortel
Bloeiwijze van reuzenberenklauw met kroonbladen met Lobulum inflexum
Bloeiwijze van pastinaak
Stylopodia van pastinaak
Omwindsel en omwindseltjes van bergseselie
Splitvruchten van bergseselie
Splitvrucht van bergseselie
De volgende soorten worden behandeld in de Wikipedia:
Enkele overige geslachten:
Voor Hydrocotyle (geslacht Waternavel) zie de klimopfamilie (Araliaceae).
De schermbloemenfamilie (Apiaceae of Umbelliferae: beide wetenschappelijke namen zijn toegestaan) is een familie van bedektzadige planten, meestal aromatische met holle stengels. Wereldwijd komen zo'n 3500 soorten voor in ruim 440 geslachten. De meeste soorten zijn vaste planten.
De familie bevat enkele zeer giftige soorten zoals de gevlekte scheerling (Conium maculatum) en dodemansvingers (Oenanthe crocata), maar ook zeer nuttige planten zoals anijs, karwij, venkel, peterselie, pastinaak en wortel maken deel uit van deze familie.
De plant heeft meestal een penwortel. De afwisselend staande bladeren zijn meestal enkel geveerd of meervoudig geveerd.
De bloeiwijze is meestal een samengesteld scherm, dat uit meerdere stralen bestaat. De bloeiwijze heeft een of twee krans(en) van schutbladen. De krans van schutbladen aan de voet van de zijassen (bloemstelen) van een scherm wordt het omwindsel genoemd. Bij het schermpje (scherm van de 2de orde) wordt het een omwindseltje genoemd. De bloeiwijze is meestal vlak of bol. Bij de reuzenberenklauw komt een variabel aantal samengestelde schermen voor.
De bloem bestaat uit vijf kelk- en vijf, meestal witte of soms gele, roze, violette kroonbladen. De kelkbladen zijn vaak verschrompeld of ontbreken. De kroonbladen hebben vaak een teruggeslagen top (Lobulum inflexum). Er zijn vijf meeldraden, die tijdens het knopstadium gekromd zijn en twee stijlen en twee vruchtbladen. Aan de voet van de stijlen zit een schijf- of kegelvormig nectarkussentje (stylopodium).
De bloemformule is: ⋆ K 5 − 0 C 5 A 5 G ( 2 ) ¯ {displaystyle star K_{5-0};C_{5};A_{5};G_{overline {(2)}}}
De vrucht is een tweedelige splitvrucht.
Drievoudig geveerd blad van bergseselie
Bloeiwijze van gewone engelwortel
Bloeiwijze van reuzenberenklauw met kroonbladen met Lobulum inflexum
Bloeiwijze van pastinaak
Stylopodia van pastinaak
Omwindsel en omwindseltjes van bergseselie
Splitvruchten van bergseselie
Splitvrucht van bergseselie
Skjermplantefamilien (Apiaceae) er ein blomefamilie med nesten 3000 artar. Desse har blad med store bladslirer. Blomane er oftast kvite og er samla i skjermar.
I denne familien finn ein både krydderplantar (til dømes karve, koriander, anis og løpstikke) og svært giftige plantar (til dømes selsnepe og giftkjeks).
Wikimedia Commons har multimedia som gjeld: skjermplantefamilien Skjermplantefamilien (Apiaceae) er ein blomefamilie med nesten 3000 artar. Desse har blad med store bladslirer. Blomane er oftast kvite og er samla i skjermar.
I denne familien finn ein både krydderplantar (til dømes karve, koriander, anis og løpstikke) og svært giftige plantar (til dømes selsnepe og giftkjeks).
Skjermplantefamilien (Apiaceae) er en plantefamilie, som omfatter mer enn 420 planteslekter.
Artene i skjermplantefamilien er ett-, to- eller flerårige. Men ved jevnlig nedskjæring av blomsterstilk når denne kommer opp, vokser flere av de ett- og toårige, som de skulle ha vært flerårige urter.
Artene i familien kan være alt fra ti cm (sanktpeterskjerm og rødkjeks) til fire m høy (kjempebjørnekjeks).
De fleste artene i familien er mer eller mindre aromatiske. Flere har aroma som ligner på hverandre, deriblant den meget giftige selsnepen og matplanten pastinakk.
Blomsterstanden er vanligvis en sammensatt skjerm, derav familienavnet. Blomsterstilkene kommer da fra ett enkelt punkt. Dette er da skjerm, eller storskjermen hvis arten er dobbeltskjermet. For Blomsterstanden er enkeltskjermer eller dobbeltskjermer. Og blomsterstilkene kalles stråler. Det er også ofte en bladkrans rett under strålenes koblingspunkt. Disse bladene kalles svøp, eller storsvøp når arten er dobbeltskjermet. I enden på strålene er det begerblad med blomster, eller vi kan ha en ny «miniskjerm», disse er småskjermene. Og navnene blir deretter småsvøp, småstråler og begerblad med blomster i tuppen av disse (se bilde lenger nede på siden). Blomster små, femtallige, hos de fleste arter hvite, men kan være gule, rødlige eller grønnlige. De fleste pollineres av insekter (biller, fluer, bier eller humler). Nå en blomst blir befruktet, modner de til en spaltefrukt. Disse sitter på samme stilk med flatsiden mot hverandre. Denne frøstilken er splittet. Og denne splitten kan begynne ved basis, eller høyt oppe. Mens frøene har langsgående riller. Og imellom disse rillene, er det man finner kamre med olje. Det er denne oljen som gir frøenes sterke aroma, hos mange av artene.Og den inneholder ofte eteriske oljer, det er også i frøene man oftest finner høyest konsentrasjon av aromastoffer (se bilde lenger nede på siden). Flere av artene, man kan finne i Norge, kan bestemmes ved kun frø.
Bladene er enkle eller oftest en eller flere ganger sammensatte (koblete til finnete) med hele eller delte småblader. Bladskaftene har ei slire, som går rundt stilken. Slira ender da i leddknuten lenger nede på stilken.
Stengelen er ofte hul, unntatt i leddene. Og mange slekter og arter har riller på stilken, mens noen er nesten helt glatte.
Noen har en kraftig rot. Dette er noe vi ofte har avlet på og utviklet ved flere av artene i denne familien, som vi bruker som rotgrønnsak.
Noen arter i familien er mye brukt som krydder eller grønnsak, som gulrot, pastinakk, kvann, selleri, persille, jordnøtt dill, persille, karve, løpstikke, koriander, spisskum (bl.a. nøkkelost sammen med hel nellik), spansk kjørvel og kjørvel. Av disse er det vanligst røtter, stengel, bladverk og/eller frø blir brukt. Ellers kan det nevnes at frøene av de fleste spiselige artene motvirker tarmgass.
I vikingtiden var kvann høyt verdsatt som grønnsak. Og mange hadde egne «kvannhager». Og i Gulatingsloven står det: «Går mann i annen manns kvanngard, da eier ikke den mannen noen rett på seg om en slår og juler han og tar klærne hans».[1]
Som prydplanter dyrkes stjerneskjerm, sanikel, og strandtorn.
Familien har også noen meget giftige arter, slike som selsnepe, giftkjeks, hestekjørvel og hundepersille. Mens flere er mindre giftige og/eller har stoffer som gir utslett, og kanskje blemmer, ved eksponering av UV-lys. Dette er noe som kalles fotosensibilitet på fagspråket. Her er arter i bjørnekjeksslekta (særlig kjempebjørnekjeks) kjent for dette.[2] Men dette gjelder også matplantene pastinakk og kvann, som kan gi utslett ved kontakt med planten. Avhengig av vær og hud kan dette erfares ved luking, da noen er mer følsom enn andre for dette. Bruk av langermet genser og hansker tilrås derfor under slikt arbeid. Ved rydding av mye kjempebjørnekjeks, kan f.eks. regndress, gummihansker og støvmaske være lurt å bruke.
En har også ved senere forskning funnet ut at det er flere stoffer i plantene i skjermblomstfamilien som i molekylstruktur er ganske lik hverandre. Dette er også naturlig når en tenker på evolusjonsteorien. Der det bl.a. er tre stoffer i gulrot (falcarinol, falcarindiol og carotatoxin), som er ganske likt bl.a. cicutoxoxin og oenanthottoxin, som er en av giftstoffene i selsnepe og hestekjørvel.[3] Uten at noe tyder på å nyte sin gulrot er farlig! Dette kan ha forskjellige årsaker. For cicutoxoxin er en nervegift, som angriper sentralnervesystemet. Og gulrotens giftstoffer er da ufarlige av en eller noen tenkte årsaker:
Men dette motsier iallfall markedsføringen av økologiske landbruksvarer, som betegner det «giftfri mat». Og det står også i artikkelen referert til over, at hvis dette hadde vært kunstig tilsatte stoffer, hadde gulrøttene antageligvis vært forbudt i salg.
I de vitenskapelige navnene kan du finne «ssp.» og «var.». Dette står for underart (subspecies) og varietet. Og i denne listen finner du alle som er listet opp i Artsnavnebasen.
Skjermplantefamilien (Apiaceae) er en plantefamilie, som omfatter mer enn 420 planteslekter.
Hasło w Wikisłowniku Selerowate, baldaszkowate (Apiaceae Lindl., Umbelliferae Juss.[2]) – rodzina bylin, rzadziej krzewów, do której należy ponad 430[1]–440[3] rodzajów i ok. 3570[3]–3780 gatunków[1]. Przedstawiciele tej rodziny spotykani są na wszystkich kontynentach z wyjątkiem Antarktydy, w większości jednak rosną w strefie klimatu umiarkowanego[4]. W Polsce dziko rośnie ponad 70 gatunków[4]. Do rodziny tej należą liczne gatunki wykorzystywane jako warzywa liściowe i korzeniowe, przyprawy, rośliny lecznicze i rośliny ozdobne[3].
Jedna z rodzin rzędu selerowców Apiales. Dawniej zaliczano tu często rośliny wyodrębnione obecnie do rodzin araliowatych Araliaceae i Myodocarpaceae. Przy klasyfikowaniu roślin do araliowatych i selerowatych przyjmowano, że do tej pierwszej rodziny należą rośliny zdrewniałe, a do drugiej zielne. To sztuczne kryterium nie utrzymało się, bowiem formy zielne występują w obrębie rodzajów Aralia i Panax, a co istotniejsze – rodzaje wąkrota Hydrocotyle i Trachymene, tradycyjnie włączane do selerowatych okazały się tworzyć grupę siostrzaną wobec pozostałych araliowatych (pozostałe rodzaje tworzące tradycyjnie wyróżnianą podrodzinę Hydrocoloideae pozostały w selerowatych – Azorella, Centella i Xanthosia). Różnice morfologiczne między araliowatymi, selerowatymi i Myodocarpaceae są nieprecyzyjne, ale podział na odrębne rodziny utrzymuje się ze względu na przyjętą konwencję[3].
W klasyfikacji wewnętrznej rodziny istotnym kryterium była i jest morfologiczna i anatomiczna budowa owoców[5]. Współcześnie akceptowany jest podział rodziny na cztery podrodziny, przy czym pozycja dwóch rodzajów Platysace i Hermas pozostaje niejasna (taksony incertae sedis)[3].
Araliaceae – araliowate
Apiaceae – selerowate
W obrębie rodziny wyróżnia się cztery klady w randze podrodzin i dwa klady z pojedynczymi rodzajami:
selerowateMackinlayoideae
Platysace
Azorelloideae
Hermas
Saniculoideae
Apioideae
Podrodzina Mackinlayoideae Plunkett & Lowry – 10 rodzajów z ok. 100 gatunków, głównie w Afryce, Azji południowo-wschodniej, Australii i Oceanii, na niewielkich obszarach w Afryce równikowej i południowej oraz w Ameryce Południowej, z jednym gatunkiem jednak (Centella asiatica) szeroko rozprzestrzenionym w strefie międzyzwrotnikowej[1][6].
Podrodzina Azorelloideae Plunkett & Lowry – 17 rodzajów ze 155 gatunkami, głównie w Ameryce Południowej, południowej Australii, Nowej Zelandii i wyspach Subantarktyki. Jeden gatunek (Drusa glandulosa) rośnie na Wyspach Kanaryjskich i w Somalii, a rodzaj Dickinsia w południowych Chinach[1][6].
Podrodzina Saniculoideae Burnett – ok. 10 rodzajów występujących na całym świecie[1].
Podrodzina Apioideae Seemann
Gromada okrytonasienne (Magnoliophyta Cronquist), podgromada Magnoliophytina Frohne & U. Jensen ex Reveal, klasa Rosopsida Batsch, podklasa dereniowe (Cornidae Frohne & U. Jensen ex Reveal), nadrząd Aralianae Takht., rząd araliowce (Araliales Reveal), rodzina selerowate (Apiaceae Lindl.)[7].
Selerowate, baldaszkowate (Apiaceae Lindl., Umbelliferae Juss.) – rodzina bylin, rzadziej krzewów, do której należy ponad 430–440 rodzajów i ok. 3570–3780 gatunków. Przedstawiciele tej rodziny spotykani są na wszystkich kontynentach z wyjątkiem Antarktydy, w większości jednak rosną w strefie klimatu umiarkowanego. W Polsce dziko rośnie ponad 70 gatunków. Do rodziny tej należą liczne gatunki wykorzystywane jako warzywa liściowe i korzeniowe, przyprawy, rośliny lecznicze i rośliny ozdobne.
Apiaceae é uma família de plantas dentro da classe Magnoliopsida (angiospermas), pertencentes à ordem Apiales, a qual inclui plantas conhecidas como a salsa, a cenoura, o aipó, a erva-doce, o cominho entre outros. São geralmente ervas, aromáticas, com caules geralmente ocos na região internodal, com canais secretores contendo óleos aromáticos e resinas, saponinas triterpenóides, cumarinas, poliacetilenos de falcariona, monoterpenos e sequiterpenos, com umbeliferosa (um trissacarídeo) como produto de reserva de carboidratos. Podem ser aquáticas, rupícolas ou terrícolas. Não é endêmica do Brasil. Anteriormente conhecida como Umbelliferae (ambos os nomes são autorizados pelo ICBN) e vernaculizado para umbelífera. Possui cerca de 300 géneros, contendo mais de 3000 espécies.[1][2]
As flores são pequenas e possuem simetria radial com 5 sépalas, 5 pétalas e 5 estames. Estão dispostas numa inflorescência em forma de umbela, daí o seu nome alternativo de Umbelliferae. Várias espécies possuem inflorescências onde as flores apresentam dimorfismo, possuindo as mais externas pétalas mais vistosas destinadas à atracção dos insectos, enquanto as mais internas são mais discretas, concentrando-se na reprodução.
A família contém algumas espécies altamente tóxicas, como o Conium, também conhecido por cicuta (o veneno e não o género muito parecido com o Conium, e também altamente venenoso, Cicuta). Esta planta foi utilizada para executar Sócrates e também como veneno na ponta de setas. Contém também algumas plantas muito úteis, tais como a cenoura, a salsa, o aipo e o funcho.
As Apiaceae são parentes próximas da família Araliaceae, sendo que as fronteiras entre estas duas famílias permanecem esbatidas. Alguns sistemas de classificação recentes colocam as Araliaceae numa família Apiaceae expandida, mas esta classificação não tem sido unanimemente aceita. Os géneros Hydrocotyle e Trachymene, tradicionalmente incluídos nas Apiaceae, são actualmente inseridos, de uma forma geral, na família Araliaceae.
Entre os membros mais notáveis incluem-se:
A família Apiaceae possui 418 gêneros reconhecidos atualmente.[3]
Apiaceae foi descrita pela primeira vez por John Lindley em 1836. O nome é derivado do gênero Apium, que foi originalmente usado por Plínio o Ancião cerca de 50 dC para uma planta. A família foi uma das primeiras a ser reconhecidas como um grupo distinto por Jacques Daleschamps(1586). Com Robert Morison (1672) distribuição nova tornou-se o primeiro grupo de plantas para as quais um estudo sistemático foi publicado.
A família está solidamente colocada dentro da ordem Apiales no sistema de classificação APG III. Está intimamente relacionado com Araliaceae e os limites entre estas famílias permanecem obscuros. Tradicionalmente, os grupos dentro da família foram delimitados em grande parte com base na morfologia do fruto, e os resultados não foram congruentes com as análises filogenéticas mais recentes. A classificação subfamiliar e tribal para a família está atualmente em um estado de fluxo, com muitos dos grupos sendo parafiléticos ou polifiléticos.
A monofilia de Apiaceae é sustentada por sequencias de DNA (Chandler e Plunkett 2004; Olmstead et al. 1993; Plunkett et al. 1996, 1997, 2004). As potenciais sinapomorfias da família incluem canais de óleo essenciais/resinas associados com os tecidos de condução, um arranjo característico das raizes laterais, a prsença de poliacetilenos de falcorinona, a presença de embrião diminuto e de folhas reduzidas, semelhantes com brácteas na base dos ramos. Possiveis sinapomorfias de Apiaceae, segundo Judd, (2010) apud Hegnauer, (1971), seriam a presença de ácido petroselênico nas sementes, umbeliferosa como carboidrato de reserva, inflorescências umbeadas e flores providas de estilopódio.
Mackinlayoideae (Plunkett & Lowry): Subfamília com cerca de 67 espécieas. No sistema APG II foi tratado como Mackinlayaceae, mas desde então foi reclassificada como uma subfamília de Apiaceae. Ervas anuais e arbustos com folhas pediceladas compostas encontradas na Africa do Sul e no centro Asiatico.
Platysace (Bunge): Ervas perenes e lenhosas, pode ser encontrada com mais frequência na Austrália.
Azorelloideae (Plunkett & Lowry): Ervas perenes de pequeno porte e arbustos possuindo folhas compostas, nucelos "grandes" relativamente persistentes, saco embrionário tetrasporio, camada interna de fibras endocarpo longitudinalmente.
Saniculoideae (Burnett): Estilos de ovario separados por um sulco estreito.
- A. Phlyctidocarpeae Magee: Erva anual com folhas compostas e frutos achatados, com dois feixes vasculares.
- B. Steganotaenieae: Pequenos arbustos e árvores com floema secundário pela expansão do parênquima axial, folhas basais bem antes de aparecer a floração, formando dutos de óleo com cavidades, 2 feixes ventrais.
- C. Burnett Saniculeae: Planta herbácea com folhas simples com espinhos e umbels simples, flores sésseis carpeladas (flores azuis); frutas achatadas, escamosas ou espinhosas.
Apioideae (Seemann): Subfamília com mais de 400 gêneros e 3.500 espécies, está distribuída por quase todos os continentes, mas com ênfase nas regiões temperadas do hemisfério norte. Algumas espécies, como a cenoura (Daucus) e o nabo (Stingray) são culturas importantes da subfamília.
Ocorrências confirmadas:
Norte (Acre, Amazonas, Amapá, Pará, Rondônia, Roraima, Tocantins)
Nordeste (Alagoas, Bahia, Ceará, Maranhão, Paraíba, Pernambuco, Piauí, Rio Grande do Norte, Sergipe)
Centro-oeste (Distrito Federal, Goiás, Mato Grosso do Sul, Mato Grosso)
Sudeste (Espírito Santo, Minas Gerais, Rio de Janeiro, São Paulo)
Sul (Paraná, Rio Grande do Sul, Santa Catarina)
Possíveis ocorrências:
Sudeste (Minas Gerais)
Amazônia, Caatinga, Cerrado, Mata Atlântica, Pampa, Pantanal
Área Antrópica, Campo de Altitude, Campo de Várzea, Campo Limpo, Campo Rupestre, Cerrado (lato sensu), Floresta Ciliar ou Galeria, Floresta Estacional Decidual, Floresta Estacional Semidecidual, Floresta Ombrófila (= Floresta Pluvial), Floresta Ombrófila Mista, Restinga, Vegetação Aquática, Vegetação Sobre Afloramentos Rochosos.
A borboleta-preta, Papilio polyxenes, usa a família Apiaceae para alimento e plantas hospedeiras para oviposição.
Muitos membros desta família são cultivados para vários fins, como a cenoura e a salsa, produzem raízes de torneira que são grandes o suficiente para ser útil como alimento. Muitos produzem óleos essenciais e, como resultado, algumas são ervas aromáticas saborosas.
Temos como exemplos a salsa (Petroselinum crispum), o coentro (Coriandrum sativum), o culantro e o aneto (Anethum graveolens). As sementes abundantes podem ser usadas na culinária, como com o coentro (Coriandrum sativum), o funcho (Foeniculum vulgare) e o cominho (Cuminum cyminum)
Outras espécies notáveis de Apiaceae cultivadas incluem cerfei (Anthriscus cerefolium), angélica (Angelica spp.), Aipo (Apium graveolens), arracacha (Arracacia xanthorrhiza), azevinho (Eryngium spp.), Asafoetida (Ferula asafoetida), galbanum (Ferula gummosa) Cicely (Myrrhis odorata), anis (Pimpinella anisum), lovage (Levisticum officinale) e hacquetia (Hacquetia epipactis).
Podem não crescer se oo solo estiver muito quente. Quase todas as plantas extensamente cultivadas deste grupo são consideradas úteis como uma planta companheira. Uma razão é porque as flores minúsculas agrupadas são servidas bem para joaninhas, vespas parasitárias, e moscas, que bebem realmente o néctar quando não se reproduzem. Eles então se alimentam de pragas de insetos em plantas próximas. A família considerada "ervas" produzem perfumes que se acredita para mascarar os odores de plantas próximas, tornando-os assim mais difícil para insetos pragas encontrar.
Apiaceae é uma família de plantas dentro da classe Magnoliopsida (angiospermas), pertencentes à ordem Apiales, a qual inclui plantas conhecidas como a salsa, a cenoura, o aipó, a erva-doce, o cominho entre outros. São geralmente ervas, aromáticas, com caules geralmente ocos na região internodal, com canais secretores contendo óleos aromáticos e resinas, saponinas triterpenóides, cumarinas, poliacetilenos de falcariona, monoterpenos e sequiterpenos, com umbeliferosa (um trissacarídeo) como produto de reserva de carboidratos. Podem ser aquáticas, rupícolas ou terrícolas. Não é endêmica do Brasil. Anteriormente conhecida como Umbelliferae (ambos os nomes são autorizados pelo ICBN) e vernaculizado para umbelífera. Possui cerca de 300 géneros, contendo mais de 3000 espécies.
Apiaceele (Apiaceae), denumite și Umbelifere, sunt plante ierboase, anuale, bienale sau perene.
Prezintă rădăcină pivotantă, adesea modificată. Tulpina care internoduri lungi. Frunzele sunt variate, penate sau palmat-sectate, cu teaca bine dezvoltată. Florile sunt grupate în inflorescențe numite umbele. Fructul poate fi o diachenă sau o dicariopsă.
Majoritatea plantelor din această familie sunt utile în alimentația omului și în medicină.
Multe dintre acestea conțin uleiuri eterice, mirositoare și de aceea sunt utilizate în aromatizarea brânzeturilor, a mezelurilor sau a băuturilor (chimen, coriandru, anason).
Flora României cuprinde 129 de specii spontane și cultivate ce aparțin la 56 de genuri:
Apiaceele (Apiaceae), denumite și Umbelifere, sunt plante ierboase, anuale, bienale sau perene.
Flockblommiga växter (Apiaceae, tidigare Umbelliferae[1]) är en växtfamilj vars blommor är små och växer i flock. Familjen kallas även "flockblomstriga växter". De luktar oftast krydda om man tar på dem. Exempel på dessa är dill, persilja, morot och palsternacka. Den flockblommiga familjen innehåller omkring 300[1] släkten med sammanlagt ungefär 3 000[1] arter.
De flockblommiga växterna är vanligen ettåriga örter, men även två- och fleråriga arter förekommer, liksom några träd och buskar. Stjälkarna är ihåliga. Blommorna har fem kronblad, fem foderblad och fem ståndare. Blomställningen är ofta en dubbel flock, men vissa har enkel flock eller enstaka blommor. Små högblad under en flock kallas svepe, är flocken dubbel (flock i flock) skiljer man på allmänt svepe och enskilt svepe. I mitten av flocken är de aktinomorfa och i kanten av varje flock förekommer det ibland istället större, zygomorfa blommor. Det är vanligt med fårade stjälkar och tydliga bladslidor, liksom med sammansatta blad.
Familjen innehåller några mycket giftiga arter, exempelvis odört. Det var odört som användes för att avrätta Sokrates, och växten har även använts för att förgifta pilspetsar.[källa behövs] Andra arter innehåller östrogenliknande ämnen och de har använts som preventivmedel inom folkmedicinen.[källa behövs] Den mest använda växten för detta ändamål var den numera utrotade Ferula historica.[källa behövs]
Flockblommiga växter finns i alla bebodda världsdelar, men framför allt i tempererade områden. De är vanligast i Europa, Afrika och Asien.
Wikimedia Commons har media som rör Flockblommiga växter.
Flockblommiga växter (Apiaceae, tidigare Umbelliferae) är en växtfamilj vars blommor är små och växer i flock. Familjen kallas även "flockblomstriga växter". De luktar oftast krydda om man tar på dem. Exempel på dessa är dill, persilja, morot och palsternacka. Den flockblommiga familjen innehåller omkring 300 släkten med sammanlagt ungefär 3 000 arter.
Maydanozgiller (Apiaceae ya da Umbelliferae, her ikisi de ICBN tarafından kabul edilmektedir), çoğu 2 yıllık tek veya çok yıllık, otsu, nadiren çalımsı olan aromatik kokulu bitkileri kapsayan bir çiçekli bitkiler familyası.
Büyük bir familya olup, yaklaşık 300 civarında cins ve 3,000'den fazla tür içerir. Bitkilerin gövdeleri, özellikle kuruyunca içleri boşalır. Yapraklar almaşık dizilişlidir. Çoğu cinste tabanda toplanmışlardır. Çiçek kurulu genellikle basit veya bileşik şemsiye durumundadır. Çiçeklerinin şemsiye gibi görünmesinden dolayı eskiden "şemsiye taşıyanlar" anlamına Umbelliferae adı kullanılıyordu.
Familya üyeleri genellikle kuzey yarım kürede yaygındır. Uçucu yağ ve reçine elde edilen maydanozgiller, Türkiye'de zengin bir tür sayısına sahiptir.
Maydanozgiller (Apiaceae ya da Umbelliferae, her ikisi de ICBN tarafından kabul edilmektedir), çoğu 2 yıllık tek veya çok yıllık, otsu, nadiren çalımsı olan aromatik kokulu bitkileri kapsayan bir çiçekli bitkiler familyası.
Họ Hoa tán hay họ Cà rốt theo tiếng Latinh là Umbelliferae hay Apiaceae (cả hai tên gọi này đều được ICBN cho phép, nhưng tên gọi họ Cà rốt là mới hơn) là một họ của các loài thực vật thường là có mùi thơm với các thân cây rỗng, bao gồm các cây như mùi tây, cà rốt, thì là và các loài cây tương tự khác. Nó là một họ lớn với khoảng 430-440 chi và trên 3.700 loài đã biết. Tên gọi ban đầu Umbelliferae có nguồn gốc từ sự nở hoa trong dạng "tán" kép.
Các hoa nhỏ là đồng tâm với 5 đài hoa nhỏ, 5 cánh hoa và 5 nhị hoa.
Họ này có một số loài có độc tính cao, chẳng hạn như cây độc cần, là loài cây đã được sử dụng để hành hình Socrates và cũng được sử dụng để tẩm độc các đầu mũi tên. Nhưng họ này cũng chứa nhiều loại cây có ích lợi cao cho con người như cà rốt, mùi tây, ca rum và thì là. Nhiều loài cây trong họ này, chẳng hạn cà rốt hoang có các tính chất của estrogen (hooc môn sinh dục nữ), và được sử dụng trong y học truyền thống để kiểm soát sinh đẻ. Nổi tiếng nhất trong số loài cây dùng cho việc này là loài thì là khổng lồ đã tuyệt chủng, a ngụy (chi Ferula hay cụ thể là loài Ferula tingitana).
Các loài cây đáng chú ý là:
Bảng dưới đây liệt kê 442 chi theo APG II thuộc về họ này, được chia theo bốn phân họ như sau:
Biểu đồ dưới đây vẽ theo APG[10]
Apiaceae
Họ Hoa tán hay họ Cà rốt theo tiếng Latinh là Umbelliferae hay Apiaceae (cả hai tên gọi này đều được ICBN cho phép, nhưng tên gọi họ Cà rốt là mới hơn) là một họ của các loài thực vật thường là có mùi thơm với các thân cây rỗng, bao gồm các cây như mùi tây, cà rốt, thì là và các loài cây tương tự khác. Nó là một họ lớn với khoảng 430-440 chi và trên 3.700 loài đã biết. Tên gọi ban đầu Umbelliferae có nguồn gốc từ sự nở hoa trong dạng "tán" kép.
Các hoa nhỏ là đồng tâm với 5 đài hoa nhỏ, 5 cánh hoa và 5 nhị hoa.
Họ này có một số loài có độc tính cao, chẳng hạn như cây độc cần, là loài cây đã được sử dụng để hành hình Socrates và cũng được sử dụng để tẩm độc các đầu mũi tên. Nhưng họ này cũng chứa nhiều loại cây có ích lợi cao cho con người như cà rốt, mùi tây, ca rum và thì là. Nhiều loài cây trong họ này, chẳng hạn cà rốt hoang có các tính chất của estrogen (hooc môn sinh dục nữ), và được sử dụng trong y học truyền thống để kiểm soát sinh đẻ. Nổi tiếng nhất trong số loài cây dùng cho việc này là loài thì là khổng lồ đã tuyệt chủng, a ngụy (chi Ferula hay cụ thể là loài Ferula tingitana).
Các loài cây đáng chú ý là:
Anethum graveolens - thì là (thìa là) Anthriscus cerefolium - tế diệp cần Angelica spp. - đương quy, bạch chỉ Apium graveolens - cần tây Carum carvi - ca rum Centella asiatica - rau má mơ Conium maculatum - cần độc, sâm độc Coriandrum sativum - mùi ta, rau mùi Cuminum cyminum - thì là Ai Cập Daucus carota - cà rốt Eryngium foetidum - mùi tàu Foeniculum vulgare - tiểu hồi hương, tiểu hồi, thì là Trung Á, phê-nôn Myrrhis odorata - điềm một dược Oenanthe javanica - cần ta, cần nước Pastinaca sativa - củ cải vàng Petroselinum spp. - mùi tây Pimpinella anisum - tiểu hồi cần, anit Levisticum officinale - cần núiApiaceae Lindl., 1836
Типовой род Дочерние таксоны
Зо́нтичные (лат. Umbellíferae), или Сельдере́евые[2], или Сельдере́йные[2] (лат. Apiáceae) — семейство растений из порядка Зонтикоцветные (Apiales) класса Двудольные.
Как правило, зонтичные — многолетние (но часто монокарпические) травы, иногда двулетние или однолетние, некоторые - кустарники или небольшие деревья. Представители семейства легко узнаются по характерным соцветиям - сложным зонтикам, реже соцветия - простые зонтики или головки. Цветки мелкие, большей частью белые, реже жёлтые или голубые, обычно правильные, обоеполые, чашечка едва заметна, венчик с пятью лепестками, пестик один, завязь — полунижняя, двугнёздная.
Формула цветка: 
∗ C a ( 5 − 0 ) C o 5 A 5 G ( 2 ) ¯ − {displaystyle ast Ca_{(5-0)};Co_{5};A_{5};G_{{overline {(2)}}{-}}} 
Листья очередные, как правило перисто-рассечённые, часто с большим вздутым влагалищем.
В семействе Зонтичные известно более четырёхсот родов и около трёх с половиной тысяч видов, распространённых по всему земному шару, преимущественно в умеренном климате Европы, Азии и Северной Америки. В Южном полушарии преобладают представители подсемейства Hydrocotyloideae.
Зонтичные — одно из наиболее важных в хозяйственном отношении семейств цветковых растений. Очень многие зонтичные высоко ценятся как источники эфирных масел — кориандр (Coriandrum sativum), анис (Pimpinella anisum), тмин (Carum carvi), ажгон (Trachyspermum ammi) и многие другие. Ценные овощные растения — морковь (Daucus carota), петрушка (Petroselinum crispum), сельдерей (Apium graveolens), укроп (Anethum graveolens), фенхель (Foeniculum vulgare), пастернак (Pastinaca sativa) и др. Большинство их используется в качестве приправы.
Довольно много среди зонтичных лекарственных растений, особенно благодаря высокому содержанию в них кумаринов и их производных (амми, укроп, ферула). Некоторые виды очень ядовиты и опасны для человека и скота; среди них наиболее известны водно-болотный вёх ядовитый (Cicuta virosa) с характерными вздутыми и разделёнными на воздушные камеры корневищами, борщевик Сосновского (Heracléum sosnówskyi) и болиголов (Conium maculatum) — сорно-рудеральный двулетник с голым малиново-пятнистым стеблем.
Из декоративных растений среди зонтичных можно назвать следующие: синеголовник альпийский (Eryngium alpinum), володушка круглолистая (Bupleurum rotundifolium), астранция (Astrantia).
Некоторые виды засоряют посевы (бутень, сныть, скандикс).
Общее число родов — более четырёхсот[4]. Некоторые из них:
Зо́нтичные (лат. Umbellíferae), или Сельдере́евые, или Сельдере́йные (лат. Apiáceae) — семейство растений из порядка Зонтикоцветные (Apiales) класса Двудольные.
傘形科（学名：Apiaceae）是傘形目下的一科，是一类具有繖形花序的植物。花小型，具有五片花瓣。這些排列成繖狀的花序，稱為繖形花序。
此科下包含有孜然、香芹、香菜、胡蘿蔔、蒔蘿、葛縷子、当归、白芷、独活、毒芹、明日葉等植物。此科约有280属和2500种，分布在北温带、亚热带或热带的高山上。中国大约有90属、500多种，全国均有分布。伞形科包括很多日常食用的蔬菜和调料。
叶子互生，大部为多回分裂的复叶，叶柄基部扩大成鞘状。
花小，通常两性，常为顶生或腋生的复伞形花序；萼片微小或缺少；花瓣5枚，顶端常凹陷，具有一内折的小舌片；雄蕊5枚，着生于上位花盘的周围；花柱2枚，有垫状或圆锥形花柱基；子房下位两室，每室有胚珠1枚。
果实为双悬果，成熟时两个心皮由合生面分离成两个悬垂的分果，各有1种子；通常具有5条明显果棱，有时主棱间有次棱，棱与棱之间和合生面有油管一至多数，油管通常明显。
本科中有幾種植物是重要的糧食作物，例如：胡蘿蔔和美洲防風。而許多其他成員還可做為香料或用於製藥繖形科約有3000種。
本科包含约约418属，可归类于4个亚科：
傘形科（学名：Apiaceae）是傘形目下的一科，是一类具有繖形花序的植物。花小型，具有五片花瓣。這些排列成繖狀的花序，稱為繖形花序。
此科下包含有孜然、香芹、香菜、胡蘿蔔、蒔蘿、葛縷子、当归、白芷、独活、毒芹、明日葉等植物。此科约有280属和2500种，分布在北温带、亚热带或热带的高山上。中国大约有90属、500多种，全国均有分布。伞形科包括很多日常食用的蔬菜和调料。
分類（APG III） 界 : 植物界 Plantae 階級なし : 被子植物 angiosperms 階級なし : 真正双子葉類 eudicots 階級なし : コア真正双子葉類 core eudicots 階級なし : キク類 asterids 階級なし : キキョウ類 campanulids 目 : セリ目 Apiales 科 : セリ科 Apiaceae 学名 ApiaceaeLindley (1836) nom. cons. [1]セリ科 (Apiaceae) は、ニンジンやパセリを含む被子植物の科の一つ。芳香を持ち、ハーブや野菜、香辛料として使われる種を多く含む。
セリ科の植物には抗変異原性があるものが多い[2]。セリ科の植物は、デザイナーフーズ計画でがん予防に効果のある食物として上位の重要度に位置付けられている[3]。
特徴的な散形（傘形）花序をつけるので、古くは散形科または傘形科（さんけいか）と呼ばれた。ラテン名の代替名であるUmbelliferaeも同じ意味である。子房下位で果実は分果（2個に割れる）。
およそ400属3700種が含まれる[4]。代表的なものを記す。
セリ科 (Apiaceae) は、ニンジンやパセリを含む被子植物の科の一つ。芳香を持ち、ハーブや野菜、香辛料として使われる種を多く含む。
セリ科の植物には抗変異原性があるものが多い。セリ科の植物は、デザイナーフーズ計画でがん予防に効果のある食物として上位の重要度に位置付けられている。
特徴的な散形（傘形）花序をつけるので、古くは散形科または傘形科（さんけいか）と呼ばれた。ラテン名の代替名であるUmbelliferaeも同じ意味である。子房下位で果実は分果（2個に割れる）。
미나리과(---科, 학명: Apiaceae 아피아케아이[*]) 또는 산형과(Umbelliferae)는 미나리목의 과이다.[1]
한대나 고산대에서 아열대에 이르기까지 널리 분포하며, 전 세계에 275속의 약 3,000종이 알려져 있는데, 특히 북반구의 온대에 많은 수가 있다. 한국에는 미나리·긴사상자·기름나물·반디나물·어수리·시호·전호 등의 31속 67종이 분포하고 있다.
대부분 여러해살이풀로서, 줄기는 굵고 곧게 서며, 잎은 어긋난다. 이 과의 특징은 꽃차례로서, 작은 여러 개의 꽃들이 우산살처럼 다발이 되어 달리고(산형꽃차례), 대부분 이들이 다시 방사상으로 모여 복산형 꽃차례를 이룬다.
산형과(Umbelliferae)는 쌍떡잎식물 갈래꽃류의 한 과. 잎자루의 밑부분은 잎집이 되고 꽃은 산형(繖形) 화서를 이룬다. 전 세계에 450속 3,500여 종이 분포하며, 우리나라에는 강활(Ostericum koreanum), 미나리(Oenanthe javanica), 바디나물(Angelica decursiva) 따위의 80여 종이 있다.
.jpg)
.jpg)
![Anise (Pimpinella anisum) from Woodville (1793)[12]](http://en.wikipedia.org/wiki/File:Apiaceae_Pimpinella_anisum.jpg)
.jpg)
_%27Dolvi%27.jpg)
.jpg)
klein.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
_JPG1a.jpg)
.jpg)
.jpg)
