Asterikasvit eli mykerökukkaiskasvit (Asteraceae eli Compositae) on lajimäärältään maailman suurin siemenkasviheimo, jossa on 1 620 sukua ja 23 600 lajia (toiseksi suurin on kämmekkäkasvit, 22 075 lajia)[2]. Se on johdettu nimisuvustaan asterista, mutta myös tunnettu nimellä mykerökukkaiset. Heimon lajit ovat levinneet Etelämannerta lukuun ottamatta kaikille mantereille.[3]
Mykerökukkaiskasvit ovat tavallisesti ruohoja, mutta myös pensasmaisia ja joskus puuvartisia. Välkehtivät iridoidi-yhdisteet puuttuvat. Kasveissa on erityskanavia. Lehtilaidat ovat vaihtelevanlaisia.[2]
Asterikasveille tyypillinen kukinto on kehtomykerö, joka ulkonäöltään muistuttaa usein erehdyttävästi yhtä kukkaa, mutta muodostuu itse asiassa useista sadoista pienistä, samassa kukkapohjuksessa ja toisissaan kiinni olevista kukista, joista jokaisessa on pienoiskoossa kaikki tavallisen kukan osat: terälehdet, heteet, emit ja usein verholehdetkin. Kunkin pikkukukan terälehdet ovat tosin kasvaneet yhteen ja muodostavat kielimäisen tai torvimaisen teriön. Joillakin asterikasveilla kuten päivänkakkaralla ja auringonkukalla mykeröä ympäröi vielä joukko laitakukkia, jotka näyttävät tavallisen kukan terälehdiltä, mutta joista jokaisessa on viisi kielimäisesti yhteen kasvanutta terälehteä.
Mykerön kehtosuomut sijaitsevat monessa rivissä ja pohjus on kuoppainen. Mykerön kunkin yksittäisen kukan verhiö on surkastunut. Kehräkukkien teriöliuskat ovat tavallisesti leveyttään pidempiä. Heteenponnet ovat kasvaneet yhteen, niiden lokerositeet ovat huomiota herättäviä, tyvestä lisäkkeellisiä. Kukissa on rengasmainen mesiäinen. Emiön vartalo kasvaa ponsien muodostaman putken läpi ja on haarainen, ja luottipinta on haarojen sisäpinnalla. Sikiäimessä on yksi pohjaistukallinen siemenaihe. Hedelmävaiheessa verhiö muuntuu hahtuvamaiseksi pappukseksi, joka auttaa hedelmän kulkeutumisessa kauemmas emokasvista. Siemenen endospermi on niukka tai puuttuu.[2]
Asterikasvien monimuotoistuminen alkoi ilmeisesti Etelä-Amerikan eteläosissa. Ne levisivät sieltä Afrikkaan saarten välityksellä aikana, jolloin välimatka mannerten välillä ei ollut niin suuri kuin nykyään. Tässä vaiheessa on mahdollista, että saarten valtaaminen sai aikaan evoluutiota pensasmaisuuteen ja puuvartisuuteen, mikä näyttää olevan yhteistä monille saarille levinneille kasviryhmille. Pensasmaisuutta ja puuvartisuutta on kehittynyt kyllä myös Etelä-Amerikassa. Afrikasta alkanut sopeutumislevittäytyminen on luonut monia kehityshaaroja eli kladeja. Esimerkkinä tästä on muun muassa Carduoideae-alaheimon tribus Cardueae, jossa on ainakin 2 400 lajia, joista valtaosa on keskittynyt Välimeren alueelle. Ilmeisesti eteläisen Afrikan alueella on erilaistunut myös alaheimon Asteroideae tribus Gnaphalieae, joka sittemmin on kokenut uusia sopeutumislevittäytymisiä esimerkiksi Australaasiassa, josta tunnetaan noin 550 lajia. Villakoilla (Senecio) on tapahtunut leviämistä mantereelta toiselle. Marunat (Artemisia) ovat euraasialaista alkuperää ja niidenkin levittäytyminen on ollut mittavaa. Afrikan vuoristojen jättivillakot (Dendrosenecio) ovat keskenään läheistä sukua, mutteivät välitöntä sukua villakoille (Senecio). Espeletia on Andien luonteenomainen suku, joka sekin on toissijaisesti puuvartinen ja usein enemmän tai vähemmän paksurunkoinen. Vuoristoissa syntyneet kladit leviävät vuoristosta toiseen ikään kuin saarelta toiselle.[2]
Asterikasvien leviämisen kaikkialle ja moninaistumisen syitä on etsitty monista seikoista. Ilmiön taustalla voivat olla mykerön kehittyminen ja sen runsas siementuotanto, hiilihydraattien varastoiminen fruktaaneina, sekundaaristen aineenvaihduntatuotteiden moninaisuus tai jotkin muut syyt. Heimo osoittaa huomattavaa tendenssiä morfoligisen monimutkaisuuden lisääntymiselle. Heimon muinaisuudessa on tapahtunut kromosomistojen moninkertaistumista (polyploidiaa). Vastaavanlainen tilanne on ollut heinäkasvien heimossa (Poaceae), jossa on myös ollut laajamittaista genomin kahdentumista (duplikaatiota) ja hiilihydraattien varastointia fruktaaneina (ilmiötä sanotaan parallelismiksi).[2]
Mykerökukkaiskasvien monimuotoistumisen suuruutta kuvaa hyvin se, että heimo muodostaa yksinään kahdeksan prosenttia koko varsinaiskaksisirkkaisten eli eudikotyledonien lajimäärästä. Alaheimoista nuorin, Asteroideae, käsittää yli 16 000 lajia, mikä on kaksi kolmasosaa heimon koko lajimäärästä. Suurin osa vanhemmista alaheimoista on vähälajisia, poikkeuksena Cichorioideae 3 600 lajillaan ja Carduoideae noin 2 800 lajillaan. Evoluutionopeus heimon eri osissa on ollut hyvin erilaista.[2]
Asterikasvien sukujen rajaaminen on käymistilassa. Klassinen esimerkki tässä suhteessa on vernonioiden suku (Vernonia): onko siinä 800–1 000 lajia vai pitäisikö suku hajottaa 20 alatribukseen ja siis lukuisaan määrään sukuja, joista kaksi kolmasosaa käsittäisi vain yhden tai kaksi lajia? Pitäisikö villakoiden suku (Senecio) pitää yhdessä kaikessa laajuudessaan vai jakaa useammaksi suvuksi? Jaettunakin ahtaasti käsitetty villakoiden suku sisältäisi noin 1 000 lajia, ja se sisältäisi enemmän kuin kahdeksan eri evoluutiopuun haaraa eli kladia ja olisi parafyleettinen. Myös Asteroideae-alaheimon Inuleae-tribuksen alatribuksen Inulinae suvut tarvitsevat järjestämistä uudelleen, samoin tribuksessa Astereae. Risteytyminen tekee joistakin suvuista ja jopa alatribuksista para- tai polyfyleettisiä.[2]
Nykyisten fylogeneettisten sukulaisuustutkimusten mukaan asterikasvit jaetaan 13 alaheimoksi.[2] Seuraavassa on mainittu myös runsaslajisimmat ja Pohjoismaissa esiintyvät suvut[4]. Suluissa oleva numero tarkoittaa suvun lajimäärää. Suomalaiset nimet Viljelykasvien nimistön mukaan[5] ja täydennetty Kassun mukaan.
Sukuja joissa on suomeksi nimettyjä lajeja:
Asterikasvit eli mykerökukkaiskasvit (Asteraceae eli Compositae) on lajimäärältään maailman suurin siemenkasviheimo, jossa on 1 620 sukua ja 23 600 lajia (toiseksi suurin on kämmekkäkasvit, 22 075 lajia). Se on johdettu nimisuvustaan asterista, mutta myös tunnettu nimellä mykerökukkaiset. Heimon lajit ovat levinneet Etelämannerta lukuun ottamatta kaikille mantereille.
